Sunday, 29 March 2015

Jos treenaa salilla eikä ole näkyviä lihaksia, onko se liikuntaa ollenkaan?

Osallistuin viime keväänä liikuntahaasteeseen. Aikaa oli kymmenen viikkoa ja liikuntamääränsä sai itse määritellä. Eräs liikuntaa harrastamaton tuttuni laittoi tavoitteeksi suorilta 100 tuntia, siis kymmenen tuntia viikossa. Arvaatteko, miten kävi? Myös monelta enemmänkin liikuntaa harrastavalta meni siinä kevään aikana maku koko touhusta, kun piti kytätä niitä tunteja jatkuvasti. Ymmärrän täysin. Jos sitä olisi sadan tunnin haasteen aikana joutunut äkkiä vaikka viisaudenhampaidenpoistoon, olisi koko loppuhaasteen ajan joutunut kirimään hullua vauhtia saadakseen tunnit täyteen. No joo, haasteet on haasteita, mutta on tuossa jotain samaa kuin yleisemminkin tässä ilmapiirissä, että jos ei tee täysiä, voi jättää tekemättä.

Yle uutisoi jutun, josta olen itse meuhannut aina tilaisuuden sattuessa: Moni suomalainen hukkaa liikuntamotivaation liian suuren tavoitteen takia.
Hesarissa taas oli tänään artikkeli, jossa kerrottiin, että Kuopioon on avattu kuntosali lihaville.

Tämä tämänhetkinen fitness-villitys on johtanut sellaiseen harhaluuloon, että liikuntaa pitää harrastaa hampaat irvessä ja vähintään se kuusi tuntia viikossa. Tavoitteiden pitää olla taivaissa ja niihin pitää pyrkiä mahdollisimman nopeasti. Samaan aikaan on syytä tuunata ruokavaliosta pois suurin osa hiilareista, maitotuotteista ja hedelmistäkin, koska ilman kunnollista ruokavaliota ei saa näkyviä tuloksia. Ylipäätään pitää näkyä tuloksia.

Motivoiva vai ahdistava?

Ymmärtääkseni suurin osa meistä kuitenkin harrastaa liikuntaa siinä muun elämän ohella. Aamut eivät ala poweraamiaisilla eikä salilla kiskota protskupirtelöä. Treenit eivät satu enemmän kuin elämä ja jalkapäivän jälkeisinä päivinä pystyy kävelemään normaalisti. Jos kavereita tulee kylään, kerkee salille mennä joku toinenkin päivä. Junou.

Vaikka nämä lihaville tai liikuntaa harrastamattomille tarkoitetut kuntosalit ja muut ovat mielestäni hurjan hieno juttu, ärsyttää ihan hulluna se ajatus niiden taustalla: että normaaleille kuntosaleille ei voi mennä kuin hyväkuntoiset ihmiset.

Tuossa Hesarin jutussa haastateltiin tyyppiä, joka käy salilla pitämässä kuntoa yllä. Mies treenaa pienillä painoilla eikä tavoittele isoja lihaksia. Normaalit kuntosalit eivät houkuttele. "Katsovat, että tuo ei ole tosissaan, mitä se täällä tekee." Ensimmäinen ajatus tuota lukiessani oli että hei, eihän se niin mene! Ja sitten muistin, miten itseänikin ahdisti käydä kuntouttamassa vaikka tuota olkapäätä leikkauksen jälkeen salilla. Yritin miettiä, johtuiko se muiden katseista vai mahdollisesti oman pään sisäisestä ajatusvinoutumasta. En tiedä. Joka tapauksessa ärsyttää.

Vaikka mie täällä blogissa nyt olenkin enimmäkseen puhunut liikunnan iloista, kuuluu elämääni hurjasti kaikkea muutakin. Jos nyt itse olisin lyönyt itselleni tavoitteeksi runnoa itseni samaan kuntoon kuin parhaina vuosinani, varmasti ahdistaisi just nyt ihan hulluna. Sen sijaan kävin eilen kävelemässä kaupungilla kaverin kanssa ja päivälliseksi söin karkkia. Tänään pesen ikkunoita, ja myöhemmin menen ehkä uimaan, jos siivouspäivältäni kerkeän. 

Ehkä monille vaikutan liikuntavimmaiselta jurpolta, ainakin jos tämän blogin viimeaikaisiin päivityksiin perustaa ajatuksensa. Tosiasiassa ei välillä kiinnosta liikkuminen yhtään. Välillä kehityn kuntosalilla nopeasti, ja sitten tulee kausi, jolloin kiinnostaa lähinnä kalja ja suklaa. Silloin otetaan reipas askel taakse kehityksessä ja salille palatessa saa painoja hilata roppakaupalla alaspäin.

Totuus on, että mun on vaikea ymmärtää sellaisten ihmisten maailmaa, jotka eivät liiku yhtään. Mulle liikunta tulee selviönä, äidinmaidosta ja lapsuuden urheiluharrastuksista saakka. Minä aina palaan liikuntaan, vaikka välillä onkin kausia, jolloin ei niin kiinnosta. Haluaisin tsempata ihmisiä aloittamaan liikunnan harrastamisen, mutta fakta on, etten varmaan löydä oikeita sanoja. Viimekeväinen liikuntahaaste oli hienosta ajatuksestaan huolimatta monelle epäonnistunut kokeilu. En suoraan sanottuna keksi toimivia tsemppauskeinoja.

Mutta sen nyt kuitenkin halusin sanoa, että jos tätä lukee joku, joka ei oikein tiedä, uskaltaako sinne kuntosalille lähteä, kun jengi on niin tikissä ja arvostelee liikuntaharrastusta aloittavaa: 

Minä en arvostele. Tuu vaan mukaan.


Wednesday, 25 March 2015

Oudot jutut

Kummallinen viikko menossa. Väsymykseni jatkuu vain, ja sen lisäksi mulle on syntynyt krooninen pohjaton maha -syndrooma, ts. tekee mieli syödä koko maailma. Epäilen, että nämä kaksi liittyvät toisiinsa: väsynyt keho/mieli yrittää kompensoida väsymystä ylimääräisen ruoan tuomalla energialla. Tässä tapauksessa se tarkoittaa mahdollisimman energiatehokkaita ruokia: suklaata, sipsejä ja juustolla kuorrutettuja asioita. Gaaaah.

Kuntoutusjumppapuolella vasta onkin kummallista, mutta vähän paremmalla tavalla. Olen pikkuhiljaa alkanut testailla erilaisia selkälihasliikkeitä (muutakin kuin syvien lihasten aktivointia siis), ja jokaisen liikkeen kohdalla tuntuu, kuin opettelisin liikettä ensimmäistä kertaa. Niin kuin olisi tehdasasetuksissa.

Kuva: ellit.fi

Tässäkin liikkeessä pitää ihan tosissaan miettiä, miten se jalka tuolta nouseekaan. Lihasten käyttö on siis vielä ihan hakusessa. On kuitenkin siistiä, että voi testailla eri liikkeitä ja kokea edistymistä melkein joka kerta. Joka päivä kun muistaa jumpata, niin eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa. Ehkä tämä väsykin - ja loputon syömisvimma! - alkaa helpottaa, kun keho kuntoutuu. 


Tuesday, 10 March 2015

Seitsemän viikkoa leikkauksesta

Tämä aamu ei ollut sitä kirkkainta timangia maailmassa - kissa onnistui heti aamun aluksi reuhaamaan enemmän kuin keskimääräinen känniääliö aamuviiden jatkoilla, ja tuli lisää huonoja uutisia henkilökohtaiselta talousrintamalta - mutta jokin edes tuntuu olevan kunnossa, selkäni nimittäin! 

Kävin leikkauksenjälkeistarkastuksessa leikanneella lääkärillä ja sairaalan fysioterapeutilla, ja molemmat tuntuivat olevan sitä mieltä, että huoleen ei ole aihetta. Hermokipuja edelleen tulee ja menee, mutta eihän se tietty ole ihmekään, kun se hermojuuri oli siellä ihan runtussa ties kuinka pitkään. Vuosikin voi kuulemma mennä ennen kuin näkee, poistuvatko hermosäryt kokonaan, mutta että niistä ei kannata olla huolissaan, jos eivät tästä pahene. 

Enkä kyllä enää alkusokin jälkeen olekaan ollut, sillä pärjään huoletta tätä nykyä kokonaan ilman särkylääkkeitä. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että leikkausta ennen päiväannokseni särkylääkkeitä piti sisällään 3 x kipukynnystä nostavaa (epilepsia)lääkettä, 3-4 x 800 mg ibuprofeenia ja 3-4 x 1g parasetamolia. Plus satunnaiset panacodit auttamaan nukkumishommissa.

Fysioterapeutti oli lisäksi sitä mieltä, että koska olen normaalipainoinen, liikunnallinen ja kehoni hyvin tiedostava ihminen, minun ei tarvitse enää käydä fysioterapiassa. Ei se olisi mua kyllä haitannut siellä käydä, mutta kyllähän sitä kehulitanian saattelemana jaksaa keskenäänkin kuntouttaa. Liikuntaa saan tehdä niin kuin huvittaa ja oman harkintani mukaan. Kuulemma osaan itse arvioida, mikä kannattaa ja mikä ei. Jos tulee tehtyä liikaa, selkä kyllä muistuttaa. 

Sen kunniaksi taidan tänään taas ponkaista uintihommiin. Muita ongelmia mietin lisää huomenna.

Sunday, 8 March 2015

Naistenpäivää

Asioita, mistä mie pidän: kukat, livemusiikki, olut, kylpylät ja hemmotteluhoidot, liikunta, jääkiekko penkkiurheiluna, pelikonsolit, kahvi, sipsit, karkki ja suklaa, kauniit tavarat, vanhat huonekalut, niiden kunnostaminen, autolla ajaminen ja kuorossa laulaminen. 

Asioita, mitä omistan: hiustenkuivaaja, ilmakiharrin, kuumailmapuhallin, tasohiomakone, miljoonat neulontapuikot, kauheesti kukkia, pelikonsoli ja koristetyynyjä.

Tänään olen kiitollinen, että voin kohtuullisen vapaasti olla, mitä haluan - tätä fyysistä sukupuoltani tähän itseni toteuttamiseen sen ihmeemmin sotkematta. Ärsyynnyn aina, kun joku olettaa minun persoonastani asioita vain sen takia, että fyysisesti olen nainen. Ja toisaalta taas olen iloinen, että voin sen vapaasti tehdä vaikka täällä blogissa. Kaikilla ei ole sitä luksusta.

Jotkut eivät tänään halua juhlia, koska maailma (ja Suomikin!) on vieläkin täynnä epätasa-arvoa. Ymmärrän senkin näkökulman mainiosti. Itse ajattelen kuitenkin ehkä niin, että naisten saavutettujen etujen tunnustaminen ja niistä kiitollisena oleminen ei ole keneltäkään pois. Maailma eikä Suomi ole vielä lähellekään valmis tasa-arvoasioissa, mutta aion siitä huolimatta tänään olla iloinen siitä, että voin naiseudestani huolimatta (eh) olla melkein mitä vain maan ja taivaan välillä. Samaan aikaan toivon, että muutkin naiset pääsisivät samaan tilanteeseen vielä joku päivä.

Että ihanaa naistenpäivää, te kaikki. Juhlitaan sitä tänään juuri niin kuin halutaan.

Tässä vielä loppuun lukemisen arvoinen artikkeli: Voi, kuinka naiset pitävätkin suklaasta (eivät) (Nyt.fi)


Monday, 2 March 2015

Väsy

Tänään oli ohjelmassa operaatio Pysy hereillä nainen. Operaatiota tähditti puoli vuotta hermokipujen johdosta epäsäännölliseen vuorokausirytmiin ehdollistunut nuorehko nainen, jonka aivokapasiteetti kutistuu keskimäärin 78 prosenttia vajaiden yöunien jälkeen. Lukuisten rytminkääntöyritysten jälkeen hän päätti pakottautua hereille neljän tunnin yöunien jälkeen ja yritti pysytellä hereillä iltaan saakka. Lopputuloksena kiukuttelua, yliaktiivisuutta ja murheen alhoja. Hyvältä etäisyydeltä seurattuna erinomainen komedia, lähempänä ainekset hyytävään draamaan. 

Että hieman raskaampi päivä. Mutta päivän positiivisiin kuului kuorossa oleminen, valmistamani mainio hernetahna, reipas kävelylenkki ja kaverin huippu tarjous lainata vanhaa järkkäriään, että voin harjoitella kuvaamista. Tästä parempaan huomiseen.

P.S. Mie niin vielä hankin itselleni kameran. Ettäs tiijätte.