Thursday, 30 January 2014

Korutestailua

Oho, olen kolkyt! Juhlapäivään sen kummemmin tässä yhteydessä puuttumatta voin kertoa, että syntymäpäiväni toissapäivänä oli mainio, lukuunottamatta pakkastuulen ja kadonneen matkakortin takia tapahtunutta kohtuupahaa paleltumista, minkä seurauksena vietin vielä eilisenkin vahvasti täristen ja muutenkin puolikuntoisena. Nyt viimein alkaa olla parempi olo, mutta ajattelin, että on ehkä syytä pysytellä enimmäkseen sisätiloissa, etteivät oireet pitkity.

No, ulkona on tietenkin ihanan aurinkoista ja täällä sisätiloissa ihan kohtuuttoman tylsää. Pitäisi kirjoittaa harjoitteluraporttia, mutta jostain ihmeen syystä se ei ihan liikaa napostele. Onneksi innostujasieluni oli kuitenkin männä viikolla hoardannut harrastetavaroita kämpille! 

Voimme syyttää innostuksesta Pinterestiä, jota olin vältellyt viime kuuhun saakka mutta jonne sitten tylsyyspäissäni eksyin. Se on kyllä tällaisen DIY-innostujan taivas ja helvetti yhtä aikaa. Nyt törmäsin lapsuuteni suosikkiaskarteluvälineeseen, kutistemuoviin. Tai siis shrinky dinkiin. Miten olin unohtanut sen olemassaolon? Kirmasin heti askartelukauppaan sitä ostamaan. Ajatuksena oli/on, että siitähän saa tehtyä kohtuullisen helposti siistejä koruja. 

Ensimmäiset testailut osoittivat, että niinhän se on.

Testikoru nro 1 kirkkaasta kutistemuovista.


Kannattaa kuvata valkoista taustaa vasten. Mut niin, saa kai tuosta kuvan.

Ihan hauska tuosta tuli! Huonojen saksien vuoksi kolmiot eivät ole ihan millintarkkaa jälkeä, mutta ihan siedettävät kuitenkin. Mattoveitsi on varmaan tulevia koruja varten hankittava. Se voi olla, että mulla on pian niin paljon koruja etten kerkii käyttääkään. 

Thursday, 23 January 2014

Talvipuutarhassa ja jääkävelyllä

 En ole jaksanut oikein kirjoitella viime aikoina paljon, mutta tänään oli niin kivaa pakkaspäivätekemistä, että tässä teille kuvasaldoa. Kävin siis pyörähtämässä Talvipuutarhassa ja kävelemässä jäällä. Kivaa oli!









Friday, 3 January 2014

Yksi lottovoitto, kiitos

Mulle tuli tässä harmaassa perjantaiaamussa sellainen olo, että edellisen postaukseni toivomukset tälle vuodelle - olkoonkin varmasti tavoiteltavia - olivat niin yleisluontoisia, että aloin kaivata vähän konkreettisempaakin toivetta seuraaville 12 kuukaudelle. Tässäpä siis!

1) Haluan viimein sukeltamaan! Siis laitesukeltamaan. Tämä luonteelleni ominaisesti pälkähti mieleeni noin kolmea viikkoa ennen suunniteltua Kroatian-reissua viime kesäkuussa. "Siellähän ne kurssit ovat halvempia!" "Kato nyt noita vedenalaisia maisemia!" "En kertakaikkiaan voi elää ilman sukelluskokemusta!!" kaikuivat kämpässämme, kun yritin vakuuttaa matkakumppania sukeltamisen tärkeydestä. Noh, vaikka toki ajatus muotoutui yhtä nopeasti kuin päivän lounaan päättäminen, oli siinä taustalla aika syvällinenkin (pun intended) pohdinta: 

Mun mielenterveyden kannalta olisi aika tärkeä päästä tekemään näitä urheilu- ja elämysasioita, joita ylipäätään voin vielä tehdä. Selkäni ei kestä enää juoksemista, mikä on vienyt kaikkein tärkeimmät urheilumuodot saavuttamattomiin. Jos siis löytyy vielä muita lajeja kuin kuntosali, mitä voin tehdä, tulee se ehdottomasti käyttää hyväkseen. Piste. Tarvitsen vielä kipeästi niitä elämyksiä, mitä salirääkki ei voi tarjota. Viime vuonna löysin uudestaan laskettelun. Tänä vuonna haluan sukeltaa, jos rahatilanne sen mitenkään sallii. 

Ja onhan siinä vielä sekin, että viime vuoden Kroatian peruimme isän kuoleman johdosta. Tänä vuonna olisi kivaa siis päästä kokemaan jotain hienouksia.

Kuvassa minä. Kuvan alkuperä täällä.


2) Haluan laulaa taas. Miksi olenkaan tämän maailman parhaan asian jättänyt elämässäni poikapuolen asemaan (huomatkaa King Lear -viittaus), I know not. Siis toistan: maailman parhaan asian. Koska sitä se on, ja sitä olen tehnyt viimeisimpiä vuosiani lukuunottamatta aina. Olen laulanut yksin, kuorossa, virsikuorossa, lauluryhmässä, toisessa lauluryhmässä, nuorisokuorossa, kansanlauluryhmässä ja bändissä. Lapsena mulla oli hirmuinen vimma päästä laulamaan lavalle. Olen ilmeisesti laulanut Kim Lönnholmia porukoiden kavereille joskus kuusivuotiaana pöydän päältä. 

En siis voi tajuta, miten se nyt on jäänyt. 

Nyt siihen saa tulla loppu ja minähän laulan niin että naapurusto raikaa. Haaveilen myös laulutunneista, sillä vuosien laulamattomuus on tehnyt tehtävänsä: alarekisteri ei soi sitäkään vähää mitä ennen (olen aina ollut sopraano) ja muutenkin tuntuu olevan monet perusasiat hukassa. Kiva olisi myös saada vähän sellaista soololauluopetusta, sillä vaikka olen laulanut myös yksin, en oikein osaa muuta kuin kuorotyyppistä laulua. Ja sehän on ihan eri eläin kuin sooloilu.

3) Haluan reissata. Tai siis tätähän on hyvä nyt toivoa menemään, kun tiedossa on kieliharjoittelun lisäksi matka Portugaliin heinäkuun lopussa. Menemme sinne opiskelemaan. Miten paljon tekikään mieli laittaa tuohon lainausmerkit. Joka tapauksessa siellä olen kaksi viikkoa. Kuin myös Lontoossa kieliharjoittelun merkeissä. Tavallaan kuitenkin haaveilen vielä siitä sukellusreissusta. Olen paha ihminen. Mutta matkustaminen on kyllä ehkä toiseksi paras asia maailmassa. 

Aveiro, Portugal (kuva wikipediasta)


Siinäpä toivetta tähän vuoteen. Sit eiku lottoamaan!

Wednesday, 1 January 2014

Menneet mutta ennen kaikkea tulevat

Niin se vuodenvaihde tosiaan. Olen aikaisempina vuosina kirjoitellut jonkin määrätyn kysymyspohjan mukaan kuulumisia vuodestani. Tällä kertaa uudet kujeet ja vapaa muoto. Living on the edge!

Lueskelin päivällä Facebook-statuksia ja blogeja, jotka samaan tapaan kuin minä kertaavat mennyttä. Hirveän monella tuntui olleen muutosten vuosi, ja aloin miettiä, onko ihmisillä noin niin kuin keskimäärin aina muutosten vuosi. Aina kai sitä jotain ihmeellistä tapahtuu ihmisen elossa. Tai sitten tasaisessa arjessa matkanneet eivät sen kummemmin vaivaudu päivittämään kuulumisia, en tiedä. Joka tapauksessa omani on sekoitus molempia, tavallaan. 

Arkenihan pistin heti tammikuussa kertarysäyksellä remonttiin, kun päätin jättää työni ja palata takaisin päättämään kauan roikkuneet opintoni. Siinähän sitä olikin sitte vähäksi aikaa ihmettelemistä. Vähän aikaa menikin ennen kuin totuin ylhäisessä yksinäisyydessäni työskentelyyn ja sellaiseen vastuuseen, missä kukaan ei soittele perään, jos ei naista näy duunipaikalla. Ylhäisen yksinäisyyden tunnetta oli korostamassa myös Simon lähtö puoleksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle töihin. Facebook tänään vanhan statukseni muodossa muistutti, että hommahan ei heti alkuunsa ihan putkeen mennyt:

"Ensimmäinen päivä yksinasujana on ollut vahva suoritus. Unohdin avaimet töihin ja huomasin asian vasta kotiovella, mitä ennen olin toki käynyt ruokakaupassa ostamassa koko maailman. Sit piti niiden kassien kanssa juosta pitkin pitäjää ja soittaa työkaveri avaamaan ovi toimistolle. Kaikki tämä tietenkin räntäsateessa kesätennareissa ja takissa, joka imaisi kaiken rännän sisäänsä."

Tulotkin työstä lähtemisen johdosta tipahtivat noin kolmannekseen aikaisemmasta, mikä oli ehkä loppupeleissä suurin sokki ja vitutuksen aihe koko loppuvuodeksi.

Että siinähän sitä muutosta kerrakseen. Tosin muutos tapahtui tavallaan taaksepäin. Vaan minkäs teet, onhan tuo tutkinto joskus loppuun tehtävä. 

Muutoksen huomasin myös siinä, että musta ilmeisesti viimein kuoriutui vastuullinen opiskelija. Siis sellainen, joka tekee tehtävät ja kirjoittaa kandin loppuun ja palauttaa esseet etuajassa (no, en aina). Mitä on tämä kysynpä vaan! Vanha akkakin näköjään oppii uusia temppuja.

Elämän suurin muutos tuli kuitenkin kesäkuussa, kun isä yllättäen nukkui pois. Sitä ei jotenkin osaa odottaa, kun mies on hädin tuskin keski-ikään ehtinyt. Marraskuussa olisi tullut mittariin 49 vuotta, mutta sitä isä ei päässyt näkemään. Vieläkin on joka päivä ihan järkyttävä ikävä. Isä oli kutakuinkin se ainut hahmo elämässäni, joka ei koskaan tuominnut tai vaatinut vimmatusti mua olemaan jotain muuta kuin mitä olen. Veikkaan, että se tiesi, mitä sellainen aiheuttaa. Muutenkin isän kanssa on aina ollut sellainen vahva sukulaissieluisuus, mikä ei sukulaissuhteissa ole aina niin sanottua. Mulla on edelleen välillä sellainen olo kuin olisin jäänyt tähän maailmaan ihan yksin olemaan. Mutta pikkuhiljaa alan ehkä kuitenkin olla sinut tämän surun kanssa.

Loppuvuosi tuntuu vähän selviämiseltä. Sellaiselta että päivä päivältä väännettiin mutta mitään kummempia ilonaiheita tai muuta nostattavaa ei siellä enää ollut. Tämä nyt on varmaan sitä harmaata arkea, mutta toisaalta olen miettinyt, että varmaan oma mieli on sen verran järkkynyt, että on unohtunut iloita jostakin mistä varmaan olisi pitänyt. 

Ehkä loppuvuoden hienoimpia hetkiä löytyi Joulutähti-illasta Kerubista, missä onnistuin löytämään niin hienon fiiliksen, että vieläkin hymyilyttää muistella. Siinä oli viimein kaikki opetusharjoittelun ripellys ripelletty, ympärillä hyviä ihmisiä ja lavalla loistava orkesteri. Niitä hetkiä olisin kaivannut loppuvuoteen enemmän.

Selkä on taas kuukausi kuukaudelta mennyt huonompaan kuntoon, mikä tietenkin vaikuttaa jokapäiväiseen mielentilaan. Viime viikot olen yrittänyt nyt valaa itseeni uskoa tulevaan, jotta jaksaisin taas yrittää säännöllistä liikuntaa. Mie en niitä lupauksia edelleenkään jaksa, mutta ehkä usean kanssabloggaajan tavoin voin esittää toivomuksia: 

Parempaa mieltä ja jaksamista kivun keskellä. 
Jonkinlaista hallinnantunnetta terveyden kanssa. 
Ja enemmän iloja. Hitosti enemmän iloja.


Toivon, että ensi vuonna osaan entistä hanakammin tarttua tilaisuuksiin ja toteuttaa joitain niistä hulluista ex tempore -suunnitelmista, mitä vähän väliä päähäni putkahtaa. Piirre, jonka kanssa mies on muuten välillä helisemässä - kun harkitsija kohtaa poukkoilijan, tulee väistämättä välillä ihmetyksiä suuntaan jos toiseen. Pidän tätä kuitenkin yhtenä parhaimmista piirteistäni.



Tiivistettynä tulevan vuoden toiveet kuuluvat siis seuraavasti: Katja, intoilijoiden puolella apatiaa vastaan. Ugh. 



Loppuun vielä intoilua Aurora Carealis -tapahtumasta Joensuussa. Nättiä!