Thursday, 21 November 2013

Uusi kuntosali

Nyt on uusi kuntosali korkattu! Liityin siis ennakkotilaustarjouksesta intoutuneena EVO Fitnessiin jokunen tovi sitten. Sali rakentui entisen Sampo-pankin tiloihin Joensuun keskustaan, ja avasivat ovensa viime viikolla. EVO on ketju, mutta ei toistaiseksi taida vaikuttaa kuin eteläisessä Suomessa (on tosin ilmeisesti avaamassa uusia saleja muun muassa Kuopioon). 

Muutama plussa ja miinus:

+ Uudenkarheat, laadukkaat laitteet. Selkävammainen arvostaa ristiselkätukia ja smoothisti liukuvia laitteita.
+ Kivoja vempeleitä, kuten katosta roikkuvat köydet, joiden päässä kahvat (miksikähän niitä kutsutaan?). Niillähän voi tehdä vaikka mitä!
+ Prameet, isohkot tilat! Vanha pankkitalo ei ole rumin talo maailmassa. 
+ Ei soi radio. Siellä soi joku kohtuullisen harmiton tanssimusiikkilevy, jonka pystyy halutessaan helposti blokkaamaan kuulokkeilla (ei ole siis liian isollakaan).

- Remontin jälkeen selvisi, että alkulämmöt otetaan ns. näyteikkunassa. En tiedä, pystynkö hyppäämään niille juoksumatoille. Toisaalta en tiedä, onko tällä loppujen lopuksi mitään väliä. Jos joku nyt pitää mua tosi pinnallisena salillakävijänä, kun menen näyteikkunaan treenaamaan, niin senku pitää. (Salaa kuitenkin toivon, että muutkin kävijät valittavat näyteikkunasta, niin saadaan ne sälekaihtimet siitä kiinni.)
- Vähän enemmän (pienehköjä) käsipainoja tarvitsisi ehkä. Oli vain yksi setti siis tarjolla. 
- Ehkä vähän enemmän peilitilaa voisi olla. Tällaisen vammaisen pitää olla koko ajan kyttäämässä, ettei tule virheasentoja liikkeitä tehdessä. Nyt se ei ollut mahdollista. Ja juu, sitä varten ne peilit niillä saleilla on. 
- Ei ollut saunaa. Haluaisin saunan!

Varmaan tulee tuolla innolla käytyä ainakin tarjousajan loppuun. Siinä ajassa ehtii muodostaa paremman kokonaiskuvan salista ja selvittää myös, kestääkö selkä nykyään enää yhtään mitään. Sen suhteen voi lähetellä tähän suuntaan hyviä, parantavia ajatuksia. Kiitti!

Monday, 18 November 2013

Rokumentti 2013

Rokumentti taas tuli ja pelasti kauhean marraskuun. Olen taipuvainen sanomaan, että tämä on Joensuun paras tapahtuma mennen näin myös jopa Ilosaaren ohi. Tämä nimittäin tulee tarpeeseen. Kun meinaa elämänusko loppua ankean, pimeän vuodenajan iskiessä niskaan, pääseekin muutamaksi päiväksi unohtamaan nihkeän ympäristönsä ja heittäytymään elokuvien, seminaarien ja keikkojen ihmeellisen voimauttavaan maailmaan. Se on jotain se.

11 elokuvaa, (harmillisesti vain) yksi seminaari, kolme keikkailtaa (joina yhteensä kuusi keikkaa) ja kivoja ihmisiä ympärillä koko ajan. En voisi keksiä parempaa tapaa viettää aikaa. Joka vuosi on ihan mahtavaa, ja joka vuosi on myös yhtä vaikea seuraava maanantai. En halua takaisin todellisuuteen!

Älä meeeeeeee!

Kerrankin muuten tajusin kirjoittaa muutaman ajatuksen kustakin näkemästäni leffasta vielä muistin aikana. Tässä siis randomeita ajatuksia ja suosituksia. Kriitikoksi en halunnut kuitenkaan alkaa, joten älkää odottako syvällisiä analyyseja.


- Band Called Death
Mun piti alun perin mennä katsomaan tämän sijaan Four Horsemen, mutta tulinkin kalkkiviivoilla siihen lopputulokseen, että kaksi raskasteemaista maailmantuskadokkaria peräkkäin olisi ollut liikaa. Oikea päätös! Band Called Death oli hurmaava elokuva punkorkesterista, jota ei löydetty omana aikanaan. Tämä on top kolmosessani.

- Mistaken for Strangers
Tää menee ehkä ihan ykköseksi kaikista näkemistäni leffoista. Leffa, jonka piti alun perin olla dokkari The Nationalista, onnistuikin tavoittamaan jotain ihan mahtavaa (muun muassa) sisarussuhteista ja niiden paikoin omituisesta dynamiikasta ja rakkaudesta. Meni nahan alle.

- Me ollaan parhaita!
Top kolmosessa myös. Ykköspaikalta tipahti ihan sen takia, että halusin noita dokumentteja korostaa tässä. Mutta siis ihan LOISTAVA elokuva! Aika tiukkaa samaistumista oli paikoin, niin kuin varmaan aika monella. Jossain sanottiin tästä jotenkin, että Moodysson onnistuu tavoittamaan nerokkaasti suuria asioita elokuvilla, joissa ei pintatasolla varsinaisesti paljoa tapahdu. Hyvin sanottu, allekirjoitan. P.S. Joudutte odottamaan tätä leffaa vielä tovin, sillä ensi-ilta muille kuin Rokumentin-kävijöille on joulukuussa. 

- The House I Live in
Band Called Deathin jälkeen oli hyvä mennä katsomaan leffaa Yhdysvaltain huumesodasta. Four Horsemen ja tämä peräkkäin olisivat sulattaneet aivot. Mainio dokkari tämäkin, ja tärkeää asiaa. Yhdysvaltain poliittisisten irtopisteiden keräämisestä lähtenyt huumesota on ollut merkittävässä osassa tekemässä USA:sta maata, jossa on maailman eniten vankilatuomioita kärsiviä väkilukuun suhteutettuna. Sijoitusvinkki: jos on ylimääräistä rahaa taskun pohjalla eikä moraalikaan paina mieltä, sijoita ihmeessä amerikkalaiseen vankilabisnekseen!

- Burma
Burman tilannetta vähän syvemmin valottava dokkari. Pääosassa oman henkensä riskeeraavat videokuvaajat, jotka tahtovat levittää sanaa juntasta maailmalle. Karmea kuvaus siitä, miten juntta tuhosi mielenosoitukset väkivaltaisesti Burmassa muutama vuosi sitten.

- Big Star: Nothing Can Hurt Me
Big Star, tuo jokaisen musiikkinörän märkien päiväunien kohde, on orkesteri, joka ansaitsisi lisää huomiota. Harmi, että tuo dokkari ei noussut samalle tasolle kuin bändin musiikki. Punainen lanka oli hiukan hukassa.

- More than Honey
Visuaalisesti supervaikuttava dokkari mehiläisistä. Monipuolinen kuvaus, jossa mentiin Kiinan mehiläisettömiltä viljelmiltä (ihmiset pölyttivät siellä kukkia pumpulipuikoilla, wtf) jonnekin Itävallan puhtaisiin maisemiin ja käytiin välillä ihmettelemässä jenkkien mehiläsbisnestä. Ihmisten tekemä maailma on outo, karu paikka, mutta näyttää siltä, että mehiläiset palaavat koston kera.

- Sunset Strip
Tämä kuuluisasta kadusta kertova dokkari oli paikoin hyvä, paikoin ehkä vähän hukassa. Tuntui, että oli vähän samaa ongelmaa kuin Big Starissa. Hassua oli muuten, että kun kadun historiaa käytiin vuosikymmen vuosikymmeneltä läpi, siihen tuli aina joku uusi tyyppi kertomaan, että Sunset Strip oli just sinä vuosikymmenenä PARASTA mutta ei enää koskaan sen jälkeen. Ennen oli kaikki hyvin jne. Mutta niin, mielenkiintoisia juttuja oli paljon mahdutettu dokkariin. Eniten innosti 30-50-lukujen tunnelma ja mafiameiningit.

- The Queen of Versailles
Joku (en jaksa tarkistaa nimeä) oli löytänyt aika täydellisen hetken kuvata upporikkaan elämää. Siirtymä USA:n suurimman yksityisasunnon (linnan) rakentamisesta pelkoon siitä, meneekö puolivalmiin linnan lisäksi myös nykyinen katto pään päältä oli aika hurja. Leffan pysäyttävin hetki oli, kun elämästä pahasti vieraantunut Jackie (the queen) naureskellen puhui kameralle jotain että "ehkä pääsen selville todellisuudesta, kun katson tämän dokumentin". Honey, I hope so. Katsomisen arvoinen dokkari tämäkin.

- Sound City
Dave Grohlin leffa legendaarisesta rokkistudiosta. Satuin tästä dokkarista tietämättä alkuvuodesta kuuntelemaan Sound City - Real to Reel -kappaleita Spotifysta ja tajusin yhteyden vasta tänään leffassa. Oh well. Joka tapauksessa hyvä dokkari, jota olisi ehkä pikkaisen voinut lopusta tiivistää. Parasta tällaiselle 90-luvun teinille oli tietenkin Nirvana-jutut. Rokumentissa olen tämän aiemipina vuosinakin huomannut, että aina, kun Nirvanasta tulee puhe, mun on vaikea pysyä penkissä tahi tyynenä. Menee nahan alle. 

- The Great Hip Hop Hoax
Tämä oli sunnuntain kolmas leffa, ja huomasin jossain vaiheessa, että keskittyminen kävi vähän herpaantumaan. Leffa kertoi siis skottilaisista räppäreistä, jotka turhautumistaan päättivät huijata musiikkibisnestä esittämällä amerikkalaisia saavuttaakseen unelmansa tähteydestä. Eniten mieleen jäi tunnelma: riemukkaasta sekoilusta viinan- ja pillerinsekaiseen ahdistukseen. 


Wednesday, 13 November 2013

Tuesday, 12 November 2013

Älä tee niinku minä teen

Muistanette parin entryn takaisen, elämää syleilevän vuodatukseni siitä, kuinka kannattaa miettiä tekemisiään - syömistä, liikuntaa jne - positiivisen kautta? No nythän olen tekemässä ihan päinvastaisesti. Liityin taannoin uuden kuntosalin jäseneksi, ja selvisi, että jäsenyyteeni liittyy muun muassa kehonkoostumusmittaus. Älä sano mittään kyllä minä tiijän.

Kehonkoostumusmittaus ei kertakaikkiaan voi tarkoittaa mitään muuta kuin mielensä pahoittamista ja syvää masennusta. Näen jo sen päivittelyn siitä rasvaprosentista. Pelkään lihasten osuuden kadonneen tämän uusimman selkälamaantumisen myötä kokonaan. Kuulen jo personal trainerin vertaavan minua kasikymppiseen mummuun. 

Ja silti olen menossa sen tekemään. Mussa on jotain vikaa. Jollain sairaalla tavalla tämä kiinnostaa. Apua.

Itse asiassa kehonkoostumusmittauksen piti olla jo tänään, mutta itse laite ei ollutkaan ehtinyt vielä uudelle salille saapua, joten aikani lykkääntyi. Which was nice, koska oli jo ihan omasta takaa tänään sellainen turvonnut hormonimerinorsu -olo. Tähän kun olisi vielä mittaustulokset lyöty kouraan niin terve. 

Edessä se minulla kuitenkin ilmeisesti vielä on. Kysymys siis kuuluukin, miten kauhean virheen olenkaan tekemässä. Kadunkohan tätä koko loppueloni?

Monday, 11 November 2013

Kivat kuvat

Väsyttää, joten kuvafiilistelen viime päivien kivoilla jutuilla.

Hyvä työ


Hyvä ruoka

Kotimatkalla töistä (Lappeenrannasta) pysähdyimme Jyrki Sukulan tuunaamaan Lohikonttiin. Kyllä! Kiitämme hyvistä pöperöistä, moitimme Jyrkin tuotantotiimin köyhyyttä: miljöönkin olisi voinut laittaa kuntoon, kun kerran muutenkin myllersivät. Tämä oli huipuin ratkaisu aikoihin, sillä vaihtoehtoina olisi taas ollut valikoima ABC-huoltoasemia.


Hyvä kissa
Myrsky on viihdyttävä kissa. Miten se onnistuu ruttaamaan päänsä noin tuohon sohvatyynyyn, en tiedä. Ja miten tuossa voi hengittää? Hullu katti.


Looks comfortable.

Sunday, 3 November 2013

Rentoilun ytimessä

Kun vapaa-aika on kovin rajallista, on syytä muistaa pitää ne vähäiset hetket laadukkaina. Joskus on enemmän kuin tarpeellista vain istua kotona ja olla puhumatta kenellekään. Nyt ei ollut sellainen tarve. Onnistuin vuorokauden aikana käymään saunassa ja Pariisin kevään keikalla, leipomaan herkkusämpylöitä, käymään kahvilla ystävän kanssa, pähkäilemään Rokumentin leffavalintojen parissa, ostamaan ensimmäiset viisi lippua sinne sekä katsomaan uuden Thor-leffan. Niin ja nukkumaan yli yhdeksän tunnin makoisat unet. Luotan siihen, että näillä terapiatoiminnoilla ensi viikosta tulee kuin juhlaa.


Parasta uutta Joensuussa tällä hetkellä on muuten ehdottomasti Surakan baari. Kertakaikkisen hieno paikka, ja ennen kaikkea tarpeellistakin tarpeellisempi lisä Joensuun baari- ja kahvilakulttuuriin. Miksi? Koska - drumroll - se on avoinna sunnuntaisin! Joensuussa, tässä 70 000 (?) asukkaan kuhisevassa Pohjois-Karjalan metropolissa, ei kertakaikkiaan ole yhtään siedettävää sunnuntaikahvittelupaikkaa. Älkääkä nyt tulko selittämään mistään PKO:n tusinakahviloista. Sanoin siedettävää. Surakan baarissa on lämmin tunnelma, sinne voisi jäädä lojeksimaan pitemmäksikin aikaa. Nyt täytyy enää opetella muistamaan, että sunnuntaisinkin voi käydä paikoissa. Muistakaa tekin - olisi kurjaa, jos näin hieno paikka jäisi vaille asiakkaita. 

(Vielä kun löytyisi paikka, jossa voisi joskus käydä lojeksimassa brunssin merkeissä. Vink vink, maailma.)

Thorista vielä muutama sana: Totesin, etten pysty kritisoimaan tämän genren elokuvia ollenkaan. Kaikki näkemäni ovat tähän mennessä olleet kovin viihdyttäviä ja visuaalisesti näyttäviä. Niiden parissa voi paeta todellisuutta ja nauraa lakonisille sidekickeille. Ja tässä tapauksessa ihailla Chris Hemsworthin... silmiä (unohtamatta myöskään Tom Hiddlestonia). Kuulin takaa kavereiden keskustelua liiallisista vitseistä. En ossoo sannoo. Viihdyin, pakenin todellisuutta ja jos nyt en nauranut niin hymähtelin sarjatulitusvitseille. Suosittelen kaikille, jotka ylipäätään jaksavat katsoa hömppiä.