Sunday, 25 August 2013

(Älypuhelin)hullu

Vaikka sosiaalinen sukupuoleni onkin stereotypisesti katseltuna aika häilyvä tapaus, onneksi fyysinen sukupuoli ilmoittaa aina (enemmän tai vähemmän) tasaisin väliajoin olemassaolostaan! Eli varoitus: naisasiaa.

Olen uuden puhelimen ostamisen jälkeen alkanut pikkuhiljaa hahmottaa, että älypuhelimilla voi tehdä ihan mitä vaan. Urheiluohjelmia olen käyttänyt jo tovin, mutta muutoin olen tähän asti pärjännyt - paskojen puhelinten takia lähinnä - näillä perinteisillä sosiaalisilla medioilla, karttaohjelmilla ja sähköpostilla. 

Törmäsin tuossa taannoin appseja selaillessani ihan juhlasovellukseen: period trackeriin! Olen niitä onnettomia, jotka eivät vielä kolmekymppisen kynnykselläkään eivät ole saavuttaneet säännöllistä kuukautiskiertoa. Lisäksi koko hormonaalinen toimintani on ihan infernaalisen perseestä. Haaveilen aktiivisesti Anna-Leena Härkösen vuosia sitten antamasta ohjeesta, joka kuului jotakuinkin niin, että 
"Kuukautiskivut ovat usein kammottavia, eikä niihin auta edes

reseptilääke. Diapam auttaa. Se rentouttaa lihakset ja muunkin
mylleryksen sisuksissa. Jos sinusta psyykelääkkeisiin ei saa koskea,
ole hyvä ja kärsi."
(Toistaiseksi en ole kuitenkaan uskaltanut kysellä lääkäreiltä diapamien perään.)

Eniveis, tuo sovellus on nerokas! Sen lisäksi, että voi merkkailla kiertoaan jonnekin tiettyyn paikkaan (mulle oikeasti ihan hyödyllistä), voi sinne merkitä fiiliksiä ja oireita. 



Oireita voi myös itse lisätä. Harkitsen "vittusaatanaa".


Fiiliksiä. "Want to die"?


Saan jotain sairasta hyvänolontunnetta siitä, kun voin merkkailla noita. Depressed, confused, angry, impatient, unbalanced, mean and fucking crazy? Hells yeah! Toisaalta epäilen, että tietyt nappulat eivät tule minulla ihan superaktiiviseen käyttöön. Ja haluaisinpa oikeasti tavata sen tyypin, joka on esim. ennen menkkoja refreshed, energized, calm ja happy. Että voisin lyödä sitä vähän. Hormonipäissäni.

Ei tämä ehkä diapameja voita, mutta kyllä tästä riemua hetkeksi riittää. Suosittelen lämpimästi kaikille hormonihirviöille!

Friday, 23 August 2013

Koska tämmösiä me ollaan

Taas on tällä viikolla pieni feministi sisälläni herännyt, kun on telkkaria katsonut. Tai pikemminkin mainoksia. Niin kuin siinä ei olisi tarpeeksi, että kaikki naispääosat tai -sivuosat telkkarissa tuntuvat rakentuvan miehen etsinnän ympärille, niin sitten toki mainoksetkin rakennetaan vitun siisteiksi karikatyyreiksi.

Ensin tämä yleisempi kuvio, jossa parisuhteilevat nainen ja mies etsivät hotellia. Eli Trivagon mainos.


Tässä pistetään halvalla kivasti sekä miehiä että naisia. Mies ensin ohons unohtaa, että on menossa naisen kanssa reissuun, koska semmosia ne miehet on hahhah. Sitten etsitäänkin yhdessä sopivanlaista huonetta ja mies tarjoaa ensin erillisiä sänkyjä koska ei miehet tämmösistä jutuista perusta ja sitten sellaista perushuonetta koska eihän ne miehet mistään estetiikasta tajua hahhah. Nainen vastaa haasteeseen löytämällä maailman hempeimmän sohvatyyny-kuivakukka-maalaisromantiikkahuoneen koska semmosista me naiset tykätään. Mies ei tietenkään tästä pidä koska miehet tykkää vain nahasta ja tummansinisestä askeettisuudesta. Ja niin, mainitsinko, että se tietenkin on mies, joka sen huonevarauksen tekee koska miehet hoitaa näitä asioita?

Heti perään tulee sitten mainos, joka vetää aika hiljaiseksi.


MITÄ TÄÄLLÄ TAPAHTUU? Ilmeisesti Nivea-naisen suurimpia stressejä elämässä on miehen gameshow-suorituksen jännääminen yleisön puolella. Koska sitähän se naisen elämä on, miehen elämän yleisönä toimimista. Siellä voi sitten vähän jännitellä, mitä haasteita se miehen elämä mukanaan tuokaan ja paistatella sitten miehen loiston kajossa onnistumisten hetkellä. Kyllä kelepaa.

Vielä ylläribonuksena mainosangstille tämä Samsungin ohjekirjasesta löytynyt stereotypioiden multihuipentuma:

Koska vittu just näin.

Päänsärky tuli.

Thursday, 22 August 2013

Blogeja seurailemaan

Follow my blog with Bloglovin

Olen aina ollut kohtuullisen satunnainen blogilukija ja ajattelin nyt parantaa tapani. Bloglovin oli Hannan valinta, koitan siis minäkin!

EDIT. Samalla pientä tuunausta blogin ulkonäköön, johon olen ollut tyytymätön jo pitkään mutta en ole saanut aikaiseksi muuttaa sitä. Nyt ehkä vähän parempaan suuntaan mentiin, mutta ehkä vielä muokkausta kaipaa.

Monday, 19 August 2013

Ermu ry

Kun nyt tuli avatua päätä tuosta palkallisesta työurasta, niin tulipa mieleeni, että onhan noita palkattomiakin hommia tullut vähän tehtyä. 

Ala-asteen lopummalta puolelta alkanut ja lukion alkuun päättynyt koulukiusaaminen teki musta aika varautuneen ihmisen, mikä päättyi oikeastaan vasta lukion loppuvaiheilla, kun sai taas vähän kiinni siitä, millaista on olla sosiaalinen ihminen. Jotenkin se sitten lähti vielä ihan lapasesta. Lukion aikoihin en missään oppilaskunnissa pyörinyt, mutta muutoin sellainen puuhailu alkoi kiinnostaa ja touhuttiin kaikkea hauskaa hyvien tyyppien kanssa koulun maisemissa. Oli bändiä ja kuoroa ja mukavia juhlia. Sellainen teki siihen asti tosi pienissä piireissä pyörineelle, ahdistuneelle teinille tosi hyvää. 

Lukion jälkeen paikkakunta-ahdistus sai palaamaan Oulaisiin, mistä tämä koko päänavaaminen tuli mieleen. Oulaisissa nimittäin perustimme Ermun. Taustatietona tässä vaiheessa tietämättömille, että Oulainen on alkuperäinen kotipaikkani, sellainen 8000 ihmisen kaupungiksi väitetty kylä, jossa ei tapahtunut ennen oikein yhtikäs mitään. Hämmentävää kyllä, muutamat tyypit saivat päähänsä, että sitähän voisi ihmiset vaikka itse järjestää jotain tekemistä eikä vaan valittaa sen puutteesta. Yhtäkkiä olin Ermun perustamiskokouksessa ja hallituksessa. 

Ermu, eli Oulaisten elävän rytmimusiikin harrastajat ry, päätti alkaa järjestää nimelleen uskollisesti elävän rytmimusiikin tapahtumia. Oli baarikeikkaa, pientä puistotapahtumaa ja ties vaikka mitä. Paras alkuaikojen juttu oli Oulaisten messuille pykätty elävä karaoke.Eli siis tosi iso pahvilaatikko, jonne survoimme itsemme, muutaman akustisen soittimen ja jonne sai tiputtaa lapun biisistä, minkä halusi kuulla. Ja sitten laulettiin. Oli epäilemättä tosi kaunista. Hauskaa ainakin.

Ja sitten oli tietenkin Rapurock. Oulaisten rapupitäjämainetta kunnioittanut nimi, mutta vähän eri meno. Omia bändejä ja sellaisia pienehköjä nimiä, joista itse tykättiin. Hauskaa oli se, että oikein kellään meistä ei tietenkään ollut mitään aikaisempaa kokemusta tällaisten järjestämisestä. Jotenkin niistä ekoista vuosista kuitenkin selvittiin. Vuosien saatossa paikka vaihtui rapujuhlien juhlateltasta (kolkko, liian iso) Huiman hallin (paras Rapurock-mesta, mutta ilmeisen laho ja/tai homeessa, kun purettiin) kautta Väinölänrantaan (ulkona mutta kiva). Meininki ei kasvanut, mutta jalostui meille niin hienoksi ja rakkaaksi, että mikään rahallinen arvo ei riitä sitä kuvaamaan. 

Itse siinä jossain vaiheessa muutin Joensuuhun ja hommien järkkäily vaikeutui. Kovasti kuitenkin mukana aina yritin olla parhaan kykyni mukaan. Muutaman vuoden päästä Oulaisissa ei enää tainnut asua kukaan Ermu-aktiivi, mutta muillakin oli sama tunne, että tokihan hommaa jatketaan. 

Vuosien saatossa meillä esiintyi ainakin Risto, Kuolleet intiaanit, Lapko, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, Jeavestone ja The Duke. Kuten sanoin, bändejä joista itsekin tykättiin. Hiton hyviä keikkoja ollaan todistettu ja tanssittu jalat ruvelle. Ehdottomasti paras muisto on tuo Risto (2007), mikä pisti koko Huiman hallin ihan sekaisin. Paitsi ehkä nyt ykköstilasta taistelee Tuomas Henrikki, joka sai kunnian lopettaa koko festivaalin baarijatkoilla. Sellaista energiaa en ole tainnut keikalla koskaan eläissäni nähdä. Siitä kohta lisää.

Nyt siis oli kymmenes vuosi, kun järjestettiin Rapurock. 8000 ihmisen kylästä ei oikein vuosien varrella ole löytynyt tarpeeksi nuorta verta jatkamaan toimintaa, vaan ollaan enemmän tai vähemmän samalla porukalla tehty festivaalia. Joskus keväällä tämä aktiivisin ydinporukka ilmoitti foorumilla, että tämän jälkeen saa hommat riittää. Itse en oikein osaa kuvitella, että jatkaisin jonkun muun jengin kanssa tekemistä, joten tein saman päätöksen. Kymmenes vuosi kulki teemalla kaikki meni.

Kuvia menneiltä vuosilta liimailtiin bäkkärin seinille.



Kuvia riitti.

Kymmenen vuotta papereina.


Etukäteen sitä jo tiesi, että itkemishommiksihan se tulisi menemään. Perjantain etkoklubi meni vielä remutessa, mutta lauantain pimenevässä illassa ei enää pokka pitänyt. Kävin katsomassa muutaman biisin Radiopuhelimia (oma roolini festareilla on siis muotoutunut olemaan bäkkärivastaavana Katin ja siskon kanssa), mistä pitikin sitten juosta takaisin bäkkärille itkua tihrustamaan. Se tietenkin sitten tarttui kaikkiin muihinkin ja loppuilta meni enemmän tai vähemmän kostein silmänurkin. 

En tiedä, osaatteko kuvitella enkä varmasti osaa selittää tarpeeksi hyvin. Mutta että kun pikkukaupungin ihmiset tekevät jotain yhdessä kymmenen vuotta, jotain sellaista, mikä tuo eloa ja iloa siihen pieneen paikkakuntaan ja ihmisiä yhteen musiikin pariin, niin siitä hommasta tulee tekijöilleen aika tärkeä. Ermu toi yhteen ihmisiä, jotka eivät välttämättä muuten olisi tutustuneet kunnolla koskaan. Minäkään, joka suurimman osan kouluvuosista vietti toisella paikkakunnalla siinä ankeassa todellisuudessa, en ihan varmasti olisi osannut tutustua näihin tyyppeihin, jos en silloin sinne perustamiskokoukseen olisi aikoinani eksynyt (kiitos sinne viemisestä kuuluu muuten sitten Jerelle). Ermun kautta on tavannut ihan hirveästi maailman siisteimpiä tyyppejä, jotka rakastavat sitä samaa asiaa, mikä itsellekin tuottaa enemmän iloa kuin juuri mikään muu maailmassa.

Ermun mukana porukka on kasvanut aikuisiksi, ja jos ei Ermua olisi, se aikuisuus voisi näyttää hitosti erilaiselta kuin mitä se monilla nyt on. Meistä aika hämmästyttävän moni on nykyään joko palkkatöissä, freelancerina, yrittäjänä tai kohtuullisen suurissa organisaatioissa palkattomina tekemässä - mitäs muuta kuin - musiikkihommia. Olisikohan niin päässyt käymään ilman tätä toimintaa?

Ja tosiaan, se kymmenen vuotta on meille kolmannes elämästä. Kaikki aikuisvuodet tähän mennessä. Se on hurja aika, ihan tosi hurja. 

Niin, en minä oikein osaa selittää. Koittakaa täyttää aukot ja kuvitelkaa sellaista elämää järisyttävää tunnetta, joka yhdistää siinä hetkessä kaikkia meitä tekijöitä. Haikeus, onni, suru ja rakkaus kaikki yhtä aikaa sekottuneina ilmaan ja lavalla bändi, joka kaikille meille on vuosien aikana muodostunut hirmuisen tärkeäksi. Se energia täyttää koko sen hetken ja tilan ja siinä hetkessä on kaikki, mitä maailmassa on. Ja sitten se viimeinen kappale, jäähyväiset sille tekemiselle, joka on tehnyt meistä sitä, mitä nyt olemme. Moi.

On ollut aika vaikeaa palautua nyt. Sunnuntaina yksin Joensuuhun matkatessa itkin varmaan puolet matkasta kuunnellessani Tuomas Henrikkiä. Nytkin itkettää piru vie, täällä junassa. Olen tänä kesänä itkenyt julkisesti enemmän kuin varmaan viimeiseen kymmeneen vuoteen yhteensä. Jäähyväisten kesä.

Vaan kyllähän se oli nyt aika jatkaa tästä eteenpäin. Kaikilla on omien tekemisten kanssa varmasti ihan tarpeeksi tekemistä. Vuosien aikana on varmasti itse kutakin vituttanut ja väsyttänyt koko homma, etenkin sitä eniten tekevää pikkuporukkaa. Itseäni on ärsyttänyt se, etten ole voinut tehdä niin paljon kuin olisin halunnut. Valittu opiskelukaupunkihan siihen tietenkin on eniten vaikuttanut. Meitä kaikkia taas on varmasti ahdistanut se, että sitä nuorempaa jengiä ei ole löytynyt jatkamaan menoja, vaikkakin yksittäisiä huipputyyppejä remmiin onkin vuosien saatossa liittynyt. 

On itse asiassa jotenkin ihan uskomatonta, että tuon kokoisesta kylästä löytyi näin paljon ihmisiä, joita yhdisti ainakin se yksi asia, musiikki. Ja sinänsä ihan ymmärrettävää, että ihan jokaisessa polvessa ei vastaavaa aktiivisuuspiikkiä voi syntyä. Kovasti kuitenkin toivon, että jossain vaiheessa oulaistelaiset nuoret innostuvat jotain vastaavaa tekemään, niin kuin me aikoinaan innostuimme 80-luvulla vaikuttaneesta Ermusta. 

Yksi niistä mukanamme olleista nuoremmista tyypeistä meitä bäkkärillä lauantain pimeinä tunteina itketti sanomalla, että me olemme näyttäneet nuoremmille esimerkkiä ja olleet heille hahmoja, joita he ovat voineet katsoa ylöspäin. Osannette kuvitella, että hienompaa ei voi tällainen kolmekymppinen täti saada kuullakaan. Jo se, että on itse kasvanut tällaisen jengin kanssa aikuisuuteen, oppinut hirveästi uutta, kokenut valtavasti hienouksia ja oppinut olemaan jotenkin vähän paremmin ihmisten kanssa, on jo palkinto itsessään, mutta jos on oikeasti voinut vaikuttaa jonkun muunkin elämään positiivisesti, on se ehkä hienompaa kuin mikään.

Kiitos, Ermu ja ermut. 


Wednesday, 14 August 2013

Klik!

Olen tänään klikkaillut ihan hirveästi kivoja linkkejä, ja koska mullakin ihan totta tulee jossain välillä se raja, mitä kaikkea Facebookiin voi kaataa, laitan ne huippulinkit tänne. 

Ensin mieletöntä kauneutta ja kuten Hanna sen muotoili, kehonhallintakateutta:
Ballet Dancers in Random Situations

Sitten superhienoja, perspektiiviä antavia karttakuvia:
40 Maps That Will Help You Make Sense of the World


Esimerkkikuva Twisted Sifterin jutusta

Ja lopuksi kirsikka kakun päälle ja ehdottomasti paras uutinen pitkiin aikoihin:
800 metrin mitalisti omisti hopeansa seksuaalivähemmistöille (IL)

Yhdysvaltain juoksija siis otti ensimmäisenä urheilijana kantaa Venäjän sekoilu- eli homopropagandalakiin. Hienoa on kuulkaa se! Käsittääkseni muun muassa olympiakomitea on jättänyt kommentoimatta tätä räikeää epäkohtaa. On jotenkin vitutellut katsoa koko kisoja, mutta tosi mahtavaa, että joku uskaltaa nousta ottamaan kantaa. Ja vieläpä yksin. Toivoa myös sopii, että joku muukin sieltä nyr rohkaistuu. Joka tapauksessa mahtihomma.

Minun työurani

Työuria pitää Suomessa pidentää alkupäästä. Viimeksi tätä ehdotti Jutta Urpilainen.
Oma työurani alkoi 15- tai 16-vuotiaana, jolloin myin marjoja ja vihanneksia Helsingissä torilla. Työnantajat olivat nöyryyttäviä ja julmia, ja lopulta lopetin ollakseni hetken raksatyöläisenä Viikissä isän kanssa. Tämän jälkeen menin mansikanpoimijaksi muutamaksi viikoksi. 17- tai 18-vuotiaana (anteeksi löyhä muistini) toimin paikallisen urheilukentän valvojana ja lukiosta valmistuttuani toimin lukuvuoden ajan englanninopettajan sijaisena. Siis koko vuoden. 20-vuotiaana olin työmarkkinatuetussa duunissa aamu- ja iltapäiväkerhossa, jossa työajat olivat klo 6:30- 10:00 ja 13:00-17:00. Lopetin tämän, koska sain englanninopettajan sijaisuuden kuukaudeksi. Tämän jälkeen tein myös lyhyempiä sijaisuuksia eri kouluihin. Opintojen alkamisen jälkeen olen tehnyt töitä muun muassa tuotantotyöntekijänä sähkö- ja elektroniikka-alan yrityksessä (useita lyhyitä pätkiä), siivoojana, opettajan sijaisena ja toimistotyöntekijänä. Tämän lisäksi pidin taukoa opinnoista ja toimin ISYY:n tuutorointisihteerinä kolme vuotta. 
Mutta ai niin, eihän näitä lasketa, sillä työura alkaa vasta kun opinnot loppuvat.
*     *     *
Kopioi tämä blogipostaus ja pidä mielellään sama otsikko. Liitä muiden tarinoiden alle oma tarinasi, linkki blogiisi ja julkaise. Laita tarina eteenpäin. Pidä nämä ohjeet mukana. Kerrotaan maailmalle minkälaisia työuria meillä on.
Miten näitä vielä voisi pidentää?

Tuesday, 13 August 2013

Vasuri!

Huomasin Fok-itin avulla, että tänäänhän on vasenkätisten päivä. Jee! Pileet! Missähän sijaitsee lähin vasenkätisten kauppa? Terv. Ostin ekat vasurisakset varmaan vuosi sitten. (Enkä vieläkään oikein osaa käyttää niitä.) Jos jotain kiinnostaa, miltä se vasurin arki muuten tuntuu, kannattaa koittaa vaikka juuri vasenkätisten saksia. Ei oo helppoo.

Wednesday, 7 August 2013

Lisää muuttokuvia

Saanen esitellä uuden tv-tasomme. Se on kiva ja tuon näkyvillä olevan ruman pömpelin (Elisa Viihteen [sic] sysipaska digiboksi) saa kivasti piiloon myös. Kiva kiva!

Mua paremmin tuntevat huomannevat myös, että ylimääräistä krääsää yritetään tässä kodissa vähentää. Kaipaan järjestystä ympärilleni. Saapa nähdä, miten käy. T. Entinen kirppariharakka -84.

Ja nyt taas muuttoa jatkamaan.

Tuesday, 6 August 2013

Muutto

Hei pari muuttokuvaa nyt hiljaisuutta katkomaan. Tämä on virallisesti työläin muuttoni, ja kun ottaa huomioon, että olen muuttanut yli kolmekymmentä kertaa ja aikuisiälläkin jo yhdeksän, se on paljon sanottu.

Iloittava on kuitenkin pienistä voitoista, jotka siis kuvissa. Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa.

Tässä samalla muuten testailen uuden puhelimen bloginkirjoitusmahdollisuuksia, joten jos muotoilut ovat kamalat, voimme syyttää Googlen sovellusta. Kuvat taas olen suodattanut Instagramin läpi, kun innostuin sinnekin liittymään. Löydyn sieltä nimimerkillä Laiturilla, in case joku kiinnostui.