Wednesday, 31 October 2012

Kaali!

Eilen oli kammotuspäivä. Jo työpäivän aikana oli selvää, että ei tulisi taaskaan illalla lähdettyä salille eikä tehtyä muutakaan järjellistä. Sanattomaksi vetävän, uskomattoman kammottavan rasistivideon katsominen vei loputkin elämänilon (linkki HS:n juttuun asiasta). 

Jotain oli tehtävä.

Sitten tajusin. Inhan päivän pystyi pelastamaan vain lämmin, syksyisen lempeä ruoka. Kaaliruoka.                                                 

Koska olin paria päivää ennen mennyt nälästä sekaisin Anttilan K-Supermarketissa, oli jääkaapissa sekä ruusukaalia että lehtikaalia. Voi onnea! Kaappeja kaivamalla löytyi myös muita satunnaisia asioita, joita aika surutta ja summamutikalla heittelin sekaan.

Kauhaa ja rakkautta on toiminut inspiraationa. Haaveilin alun perin siitä, että osa nesteestä olisi ollut valkoviintä tai siideriä, mutta koska sitä ei meiltä yleensä kaapista löydy enkä jaksanut lähteä ostamaan, niin korvasin sitten pirskottelemalla valkoista balsamicoa mukaan. Antaa kivasti ryhtiä. 

Lempeä kaaliherkku (2 annosta)

puolikas pussillinen lehtikaalia
yksi törpöllinen ruusukaalia (luomu) (huomaa tarkat mittayksiköt)
kourallinen cashewpähkinöitä
yksi punainen paprika
yksi keskikokoinen sipuli
noin desi soijarouhetta
kolmisen desiä vettä
noin ruokalusikallinen vaahterasiirappia
vähäsen (...) valkoista balsamicoa
oliiviöljyä
suolaa, pippuria
(voita jos maistuu)

Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen. Silppua lehtikaali ja kuullota muutaman minuutin verran oliiviöljyssä pannulla. Heitä uunivuokaan. Pilko sipuli ja paprika (ne voi jättää kohtuuisoiksi lohkoiksi) ja heitä sekaan. Leikkele ruusukaalit kahteen tai neljään osaan (silleen lohkoiksi, jotta niiden kauneus ei mene hukkaan) ja sit samaan vuokaan muiden kaveriksi. Sekaan myös pähkinät ja soijarouhe. Norota mukaan myös vaahterasiirappi ja sekoittele. Päälle vielä suola, pippuri, vesi ja balsamico. Lisää sekoittelua. Lopuksi voi pirskotella päälle vielä vähän oliivilöjyä. Koska se on hyvää. 

Heitä uuniin alatasolle ja anna muhia ainakin tunti - voi olla pitempäänkin, ja kiireiset selvinnevät myös 45 minuutissa, mut pitkään muhineet kaalit ovat parhaimpia. Käy muutaman kerran pyöräyttämässä vuokaa, jotta päällimmäiset lehtikaalit eivät pala (niillä voi olla taipumusta siihen). 

Jos maistuu, lisää pari nokaretta voita sulamaan vuokaan, kun otat herkun uunista pois. Syö. Kaverina maistuu miusta parhaiten hapankorppu tai nuo ihanaiset ruisnapit. 


Vaikka ei tuolla ihan maailmantuskaa poista, niin kyllä se yhden illan helpostikin pelastaa.

Tuesday, 30 October 2012

Aurinkoenergialla käyvä nainen

Olen syntynyt väärään maahan. Tai väärään maailmanaikaan.

Kuten monet varmaan tietävät, olen ollut Simon kanssa kodinetsintähommissa jo jonkin aikaa. Pääsääntöisesti haussa on huokea eli Ellin kämppä, mutta olemme enemmän tai vähemmän satunnaisesti seuranneet myös OVV:n tarjontaa. Ilmeisesti Joensuun keskusta on kuitenkin täynnä. Ja miksei olisi, ottaen huomioon taas tämänkin syksyn asuntokaaoksen.

Kesällä meille kuitenkin Elliltä tarjottiin kämppää. 50 neilötä (vähän pieni) melkein keskustassa uudessa talossa, eikkait siinä, mutta matkaan tuli mutka, joka ehkä menee kategoriaan "tätä ei välttämättä kannata sanoa ääneen". Kämppä oli maailmaan nähden koillispuolella. Kaikki ikkunat siis tuonne pohjoisen ja itäisen taivaan välimaastoon. 

Ahdistuin. Ihmisenä, joka vajoaa aina lokakuussa apatiaan ja heräilee sieltä auringonvalon palatessa keväällä, oli ajatus läpi vuoden pimeästä kämpästä hiukkasen liikaa. Sinnehän ei auringonvalo ulottaisi siis ollenkaan, ei milloinkaan.

Pyöriskelin asian parissa pari päivää ja oli pakko tulla siihen lopputulokseen, että en minä sellaisessa voisi asua. Simo ymmärtää aurinkoriippuvuuteni ja oli samaa mieltä. Ellille nolo ilmoitus ja takaisin jonoon. Siellä ollaan siitä asti napotettu. 

Villien huhujen mukaan kaikki eivät ihan ymmärtäneet päätöstä (ei siis sillä, että kaipaisin keneltäkään siunausta päätöksellemme). Aina välillä itsekin kyseenalaistan itseni, kun pää natisee liitoksissaan Simon ja kahden kissan kanssa yksiössä napottaessa. Nyt kuitenkin jälleen muistan, miksi se oli mainio päätös. 

Lokakuu rynni taas niskaan niin kuin se aina tekee, halvaannuttaen ihmisen kaikesta puhdista ja jaksamisesta. Nykyään tekee mieli lähinnä syödä ja nukkua.Mikään maailman nukkuminen ei vie väsymystä, eikä nälkä lähden syödessä. Mieltä myrkyttää melankolinen apatia. Ei jaksa liikkua tai tehdä mitään muutakaan aktiivista. Vituttaa. Tietoisuus siitä, että tilanne helpottaa hyvällä tuurilla helmikuun lopulla, aiheuttaa pakokauhua. 

Silti pitäis kuulemma jaksaa käydä töissä ja vähän opiskellakin. Ja liikkua nyt kun se taas edes jossain määrin tämän selän kanssa on mahdollista. Ajatuskin lannistaa. En jaksa, en pysty.

Vaan ei auta. Täytyy keskittyä taas taapertamaan päivä kerralla. Onneksi on taas Rokumentti tulossa, niin on kivojakin asioita odotettavana. Lisäksi voin napsia D-vitamiineja ja haaveilla pariskuntien eroista, että saataisiin se asunto jo viimein. Sellainen, jonne se tähän vuodenaikaan harvinainen aurinko edes joskus kykenisi ulottamaan säteitä, etten ihan tukahdu tähän kurjuuteeni.

Onko jollain muuten kirkasvalolamppu? Toimiiko ne härpäkkeet?

Monday, 29 October 2012

Uudistuksen kaipuu

Vaihdoin taas ilmettä. Tällä kertaa jotain ihan muuta. Taustan tein ihan itte ja pohja on kaivettu tuolta Bloggerin valikoimista. Tykkään tästä hetki hetkeltä enemmän. 



Hetki hetkeltä vähemmän tykkään taas vaalituloksesta. Vaikka suosikkini vihreät ja vassarit ottivat torjuntavoiton (miks miekin käytän sotasanastoa vaalikeskusteluissa?) täällä Joensuussa ja kokoomukselta tipahti kaksi paikkaa, niin silti. Perussuomalaisten plus viisi paikkaa vihloo mieltä. Ainut lohdutukseni on, että tulos olisi voinut olla paljon pahempikin. Ei tullut jytkyä vaan oikeastaan eduskuntavaaleihin nähden tosi huono äänisaalis. 

Kuvakaappaus Ylen tulospalvelusta

Mielenkiintoista olisi tietää, ovatko persut mahdollisesti syöneet ääniä muilta puolueilta vai onko tuo paikkojen lisäys seurausta siitä, että persut innostivat edelleen näitä nukkuvia äänestämään - tällä kertaa kuntavaalirintamalla. Jälkimmäisessä tapauksessa vanhojen puolueiden äänestäjät olisivat siis siirtyneet nukkuvien puolelle, mikä on erityisen huolestuttavaa (ei sillä, etteikö persuihin siirtyminen olisi huolestuttavaa). 

Suurin häviäjä näissä vaaleissa oli siis demokratia. Mua ärsyttää, että näin huono äänestysprosentti ohitetaan lähinnä sivulauseissa ja olkainkohautuksella. Hesarin uutisanalyysista on pitkän artikkelin viimeinen lause suotu prosentille: 
 "Surkea äänestysprosentti, 58,2 prosenttia, muistuttaa puolueita siitä, että asioista pitää puhua niin, että äänestäjä ymmärtää."
Urpilainen perusteli tulosta vaaliväsymyksellä, millä toki varmaan on merkitystä jonkin verran, mutta ei kaikkea voi sen piikkiin pistää. Kiviniemi kehotti suomalaisia häpeämään. Itse voisin kehottaa politiikan tekijöitä häpeämään. Peiliin tuijottelu voisi olla paikallaan. Mikä edustuksellisessa demokratiassa on pielessä, kun äänestysprosentit vain tuntuvat laskevan? Mitä voisi tehdä, että ihmiset kokisivat tällaiset vaikutuksen keinot taas tärkeiksi? Voisiko vaikka arvoisa presidentti kuopata tavallisten asioiden kaivelun ja alkaa tosissaan miettiä, mikä on johtanut edustuksellisen demokratian rappiotilaan?

Koska jokin selvityshän tästä on tehtävä. Eikä pelkästään selvitys, vaan toimenpiteitä perkele. Demokratiassa ei ole mitään järkeä, jos melkein puolet kansasta unohtaa sen. 

Juhana mainitsi Facebookissa vaihtoehtoisista vaalien laskutavoista. Siirtoäänivaalitapa kuulostaa kyllä tosi mielenkiintoiselta. Homman idea pähkinänkuoressa on se, että äänestäjä voi laittaa useampia ehdokkaita suosituimmuusjärjestyksessä äänestyslappuun (mutta ei toki ole pakko). En uskalla selostaa tarkemmin, sillä tuolla Wikipediassa se on hienosti esitetty, mutta tässähän siis on taustaideana se, että hukkaäänet vähenisivät minimiin. Tämä myös voisi vähentää sellaista ajattelumallia, että "äänestäisin tätä tyyppiä/ puoluetta, mutta koska se ei kuitenkaan pääse läpi, niin äänestänkin tätä toista". 

En suorilta ja kritiikittä lähde tietenkään tätä liputtamaan, mutta tällaisia vaihtoehtoja olisi nyt enemmän kuin tarpeellista käydä läpi ja tarkastella tilannetta muutenkin analyyttisesti. Tämä järjestelmä tunnutaan otettavan ainoana oikeana mallina, vaikka maailma on pullollaan muitakin vaihtoehtoja. Ja kun homma ei pelitä, niin niitä pitää lähteä selvittämään. 

Jos jätit äänestämättä, niin miksi? Tai jos äänestit, niin miksi? Pitäisikö järjestelmää uudistaa?

Saturday, 27 October 2012

Myyntityön niksit

Minulla ois vinkkiä kaikille kosmetiikkamyyjille. Voitte vaikka tulostaa tämän työpaikan seinälle muistutukseksi. Ihan ilmatteeks saatte.

Vinkki: Kun myytte asiakkaalle sanotaan vaikka silmänympärysvoidetta, niin välttämättä paras taktiikka ei ole kommentoida sitä, miten kipeästi ne silmäpussit sitä voidetta kaipaavat. Ei kannata esimerkiksi sanoa melkein viidenkympin purkkia empivälle asiakkaalle, että "kun katsoo noita sun silmiä, niin (tähän säälivä hymy)... kyllä tää tois heti paljon apua niihin". Siinä voi nimittäin käydä niin, että jää purnukka ostamatta. Voi itse asiassa käydä jopa niinkin, että asiakas menee ostamaan sen purnukan toiseen kauppaan, ihan mielenosoituksellisessa mielessä.

Että terkkuja vaan sinne Joensuun Sokoksen kosmetiikkaosastolle! Oli kiva asioida, ei nähä.

Sunday, 21 October 2012

Juuret

Olen asunut yli seitsemän vuotta Pohjois-Karjalassa. Se on 28-vuotiaalle aika pitkä siivu elämästä, mutta vasta nyt olen alkanut tulla tietoiseksi siitä, miten eri puolilta Suomea tulevat ihmiset tuppaavat olemaan vähän erilaisia perusluonteiltaan. Tai siis tarkemmin sanottuna siitä ilmiöstä, mitä kutsutaan pohjoispohjanmaalaisuudeksi. Muita on toki helppo luokitella tiettyihin kategorioihin, mutta oman itsen arviointi on joskus vähän työn ja tuskan takana. 


Siskolla tällä viikolla käydessäni kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota siihen, miten sisko ja muut siellä alavilla mailla asuvat pyytävät toisiltaan asioita: annapa, haepa, kysypä, teepä, hoidapa. Vielä muutama vuosi sitten ihan varmasti käytin tuota vielä itsekin! Ekaa kertaa nyt hämmästyin sen sävystä - sehän on ihan kuin käskisi toista. Ei ihme, että olen ollut ihan pulassa ihmisten kanssa. (Nykyään osaan sanoa jo annaKKO, haeKKO, kysyKKÖ, teeKKÖ, hoidaKKO.)

Sen olen kyllä aikaisemmin täällä idässä huomannut, että täällä pitää rajoittaa suoraan puhumisen määrää. Ei täällä voi sanoa, että tämän asia on näin. Pitää sanoa, että sehän voi olla, että tämä asia saattaa olla näin. Vaikka se asia olisi näin. Toinen asia, minkä kanssa olen pulassa säännöllisin väliajoin. Ei ole tarkoitus kuulostaa kaikkitietävältä, meillä päin se puhumistyyli on vain sellainen. Säästetään rimpsuissa ja mennään asiaan. 

Säästämme ilmeisesti myös muissa asioissa. Muistan joskus kymmenen vuotta sitten, että yksi pohjoiskarjalainen kaverini kertoi, että aina, kun hän tapaa pohjoispohjalaisia, hän ottaa missiokseen saada heidät nauramaan ääneen. Siitä kuulemma tietää, että on oikeasti hauska kaveri. En ymmärtänyt juttua. Ainahan minä nauran ääneen. 

Paitsi että en.

Olen alkanut huomata, että tosi usein jonkun kertoessa huippujuttuja ajattelen, että hitto, onpas hyvä juttu hahhah. Ulospäin näytän kuitenkin siltä, että kuulin juuri tosi mielenkiintoisen jutun kulmahampaista. Ilmeisesti ääneen nauramisen ja haukotuksen ero on aika häilyvä mulle. 

Ilmiön huomaa kyllä, jos seuraa pohjoispohjalaisten keskusteluja. Kuivakoita lausahduksia, sarkasmia, vitsejä, tilannekomiikkaa - ja blank face. Tai siis kyllähän me nauretaankin, mutta vain keskimääräistä vähemmän. Miten mie huomaan tämän vasta nyt?

Pakko on toki myöntää, että nämä pohjoispohjalaisuudeksi määritellyt asiat ovat myös niitä, missä meidän perhe ja suku on oikein erikoistunut. Näkisitte ne kuivakat joulupöytäkeskustelut. Saati riidat. Niin ja tokihan miun erityisominaisuus on se, että olen lähes poikkeuksetta oikeassa. Että yritä nyt siinä sitte. 

Onhan tämä tietenkin aika hienoa, että on päässyt näkemään itsensä etäisyydeltä. Ehkä olen oppinut vähän avoimuutta. Ja kykyä tulla toimeen muidenkin kuin pohjoispohjalaisten kanssa. Ainakin välillä. Mutta ennen kaikkea olen huomannut, että kuulun johonkin. On aika vahva kokemus siitä, että olen ylpeä juuristani. Pohjois-Pohjanmaalla tulee heti sellainen olo, että on kotona. Ei siis sillä, että sinne tarvitsisi muuttaa takaisin. Mutta joka kerta on mukavampi mennä kylään. 
Maisemat kohillaan Pohjois-Pohjanmaalla

Liekö muut uuspohjoiskarjalaiset kokeneet samaa? 

Friday, 12 October 2012

Vielä kerran: Rival Sons

Pakko nyt vielä jatkaa siitä Rival Sonsista. Koska eilinen Circuksen keikka oli heittämällä vuoden paras keikka. Huhuh.

Harvoin keikalla iskee sellainen hurmoksellinen olo kuin eilen. Osansa tunnelmaan teki varmaan myös ihan omat olotilani, jotka ovat syksyn aikana liikkuneet lähinnä ahdistuksen ja vitutuksen välimaastossa - nyt keikalla tuntui pitkästä aikaa siltä, että pystyi hetkeksi irrottautumaan arjesta. Mut kyllä se suurin hype syntyi nimenomaan orkesterista. 

Kyllähän mie tiesin, että Rival Sons on viimesen päälle rouhea bändi, mutta ei kyllä rehellisesti ollut aavistustakaan, että sen keulahahmona toimii uuden sukupolven rocksanansaattaja. Kuulin toki Ilorokin aikoihin valtavia kehuja bändistä, mutta jätin rekisteröimättä kuulemani, koska ihan melkein kiinnosti tieto siitä, mitä kaikkea parhautta olen missannut. Mulla ei myöskään ole tapana tuijotella livepätkiä Youtubesta, joten hyökkäys tuli ihan puskista. 

Ja millainen hyökkäys. Rosoista, upeaa soittoa ja mahtavan perinteistä rokkimeininkiä. Sellaista tiukkojen housujen, silmille valuvien tukkien ja äärettömän kuulien rokkikukkojen tunnelmaa. Sitä on kaivannut aikoina, jolloin musiikkimedia on täynnä näitä:

Fun

Ja näitä:

Grizzly Bear (???)

Ja näitä:

Arcade Fire
...ja näitä:

Oh, so rock: Sleighbells


(Kaikki kuvat LA Weeklyn sivuilta, blogista, jossa listattiin 20 maailman huonointa hipsteribändiä.)

Ei siinä, en ole minäkään indien yläpuolella, omistan ihan hyvä siivun shoegazing-bändien ja elektropimputtajien tuotantoa. Mutta on kyllä jo jonkin aikaa ollut sydämessä rokinkaipuu. Ja sitä sain. Tietänette jenkkiohjelmista ne mahtavat baptisti(?)jumalanpalvelukset, joissa saarnataan ja lauletaan ja palvelukseen tulleet huutelee spontaanisti hallelujaa ja aamenta? No sellaista oli tuolla keikalla. Jay Buchanan avasi suunsa ja mulle iski hillitön tarve ylistää jotain suurempaa, rokkijumalaa. Hurmos. Toistan sen vielä: Buchanan on jumalainen laulaja.

Aloin miettiä asiaa ja tajusin, että ei ole muuten oikein minkäänlaista käsitystä siitä, miten yleisö noin niinku ylipäätään reagoi keikalla. Kyllä siinä ympärillä kovasti huudettiin ja bändi taputettiin kahdesti encoreen, mutta muutoin olen ollut niin huumaantunut lavan tunnelmasta, että olen unohtanut ihmiset ympäriltäni kokonaan. Ihan hurjaa. Usein olen just se, joka häriintyy kaikista ympärillä törttöilevistä jurpoista. Ehkä ne keikat eivät vaan olleet tarpeeksi mahtavia?

Keikka oli niin loisto, että tapojeni vastaisesti kaivoin hetkeksi kameran esiin, jotta saisin muiston. Nyt voin tuijotella niitä paria onnistunutta kuvaa ja ostamaani kiertuepaitaa (joka muuten on ihan ybersiisti) odotellessani Rival Sonsia takaisin Suomeen ja mieluusti Kerubiin keikalle. 



Rakkauksia

Tämän reissun seurauksena minulla on nyt kaksi uutta rakasta.

Jay Buchanan ja James
James on merkkiä Asus Zenbook. Kevyt ja näppärä läppäri, joka ihan oikeasti on kannettava eikä vain teoreettisella tasolla niin kuin suurin osa läppäreistä. Painoa 1,45 kg. Seuraavaksi neulon ja huovutan Jamesille takin. 

Jay on merkkiä Rival Sonsin laulaja. Karismaattinen ja huikea mies, joka ihan oikeasti on rokkilaulaja eikä vain teoreettisella tasolla niin kuin suurin osa bändien keulahahmoista. Ääni 10/10. Seuraavaksi juoksen kauppaan ostamaan sen uudenkin levyn vanhan kaveriksi. Innostuin niin paljon, että ostin jopa kiertuepaidan - bändipaitoja en olekaan ostanut varmaan vuosiin.




Wednesday, 10 October 2012

Hengitän

Kuva: Classic Rock Magazine


Kun asiat ovat vituillaan, on syytä lähteä minilomalle Helsinkiin. Luvassa ainakin tietokoneen etsintää, puvun ostoa Simolle (en tykkää ostostella itselleni, mutta muille - jee!), hyvää ruokaa ja Rival Sonsin keikka. Jo ajatus siitä, että joskus lähitulevaisuudessa saan uuden, ilmankeveän ja -kapean läppärin, nostaa mielialaa huimasti. Oikein näen psykologian esseiden valmistuvan, kun pääsen uudella koneella naputtelemaan. Napunapu.

Ja Rival Sons! Ilorokin työnakki esti lähes täydellisesti keikkojen seuraamisen. Tai sanotaanko että täydellisesti, sillä vartti The XX:ää ja vartti Tundramatiksia ei ole ehkä millään mittareilla keikkakokemus. Harmitti silloin tuon XX:n lisäksi eniten juuri Rival Sons, mutta nyt pääsen korjaamaan vääryyden!

Noin niinku yleensäkin  tästä kaaoksesta, jota arjeksikin kutsutaan, on ihan mahtava irrottautua - olkoonkin että vain pariksi päiväksi. Ja kun Joensuussa viikonloppuna odottaa huippukivat juhlat, niin olo on nyt noin viisisataa kiloa kevyempi kuin esimerkiksi eilen. Tai melkein koko syksynä.

Monday, 8 October 2012

Nöyryytys

En ole sitten viime toukokuun pystynyt tekemään oikein mitään aerobista liikuntaa. Juokseminenhan on ollut kiellettyjen kirjoissa jo iät ja ajat, puhumattakaan rakastamistani pallopeleistä (lue: pesäpallosta). Palvomani afro piti jättää, koska, no, koska niinhän se aina menee.

Selkä on ollut nyt niin sekaisin, etten ole kyennyt edes crosstrainerin selkään, joten tässä sitä on sitten oltu ja möllötetty. Oikein tunnen rasvan liikkuvan sisäelimiini. (Huomatkaa myös horjuva mielenterveys.)

Perjantaina kävin nyt sitten vähemmistä kivuista rohkaistuneena koittamassa ISLO:n jumppaa, jota Hanna suositteli. Kiinteytys ja kehonhuolto, puoltoista tuntia tiukkaa asiaa, mutta ilman seläntappohyppyjä tai muuta hulluutta. Worth a shot.

Ennen tuntia kävin kyselemässä vetäjän mielipiteitä siitä, pystynkö tunnilla olemaan. Tavallaan fiksuutta, mutta myös virhe.

Seuraavaksi puoleksitoista tunniksi pääsin erityistarkkailuun. Vetäjä tuijotteli tekemistäni taukoamatta ja neuvoi jatkuvasti mikkiin, miten minun sitten pitäisi tehdä tässä ja tässä liikkeessä. Lihaskunto-osuudessa se tuli aina tarkistamaan, onko rankani hyvässä asennossa ja katseli säälien, kun en pystynyt istumaan lattialla siten, että jalat ovat suorassa edessäni.

Niin, selvisi, etten pysty istumaan lattialla siten, että jalat ovat suorassa edessäni. Mitähän vittua? Lisäksi en pysty taipumaan selästä ollenkaan taaksepäin (itse asiassa en pysty kivuitta edes makaamaan maassa mahallani) tai tekemään kivuitta esimerkiksi kyykkyjä. Kuntoni on romahtanut.

Ja tosiaan, voinko nyt tarpeeksi painottaa, miten nöyryyttävää on olla koko salin silmätikkuna jossain hiton kiinteytyksessä? Itkin puolet kotimatkasta kurjuuttani. En muista, milloin olisi viimeksi ollut niin kamalaa liikkuessa, liekö koskaan.

Mutta että ens viikolla uusiksi. Koska niinhän se aina menee.