Monday, 24 September 2012

Krebat kotona

Piru vie. Miksen minä voi sairastaa normaaleja sairauksia? Miksi pitää tulla joku sisäkorvaongelma, joka aiheuttaa tukkeutuneen korvan, meluherkkyyttä, yleistä tuskaa, painetta päähän ja koko ajan pahenevaa huimausta? Sellaisen, josta lääkärit eivät osaa sanoa muuta kuin että "testataan nyt, auttaako nämä keinot x,y tai z ongelmaan ja tuu sitten takaisin, jos pahenee vielä tai jos ei keinot auta"? Miksi?

Nyt sitten köllöttelen kotona muutaman päivän. Ehdottomasti siisteintä tässä huimauksessa on se, että sille ei voi tehdä mitään - ei voi vaikuttaa sen alkamiseen, kestoon tai loppumiseen. Huimausta tapahtuu niin seistessä kuin makuullakin, liikkeessä ja paikalla ollessa. Miun piti käskeä työkaveri tuomaan kotiin, koska muuten varmaan olisin toikkaroinut kotimatkalla auton alle. 

Lääkkeenä nyt siis levon lisäksi Duactia (jos onkin siis niin, että tuo sisäkorvan käytävä on vain syystä tai toisesta mennyt umpeen) ja jos se ei toimi, niin hevoskuuri jotain antibioottia sitten seuraavaksi. Onneksi en ole urheilija, sillä tuo Duact ilmeisesti sisältää jotain dopingiksi luettavaa ainetta. Juhuu. 



Monday, 17 September 2012

Metsä

Oho, vahingossa otin Kolilla kuvan taianomaisesta fantasiametsästä! 


Oli siellä kyllä nättiä. 

Erävoitto

Nyt uskallan sanoa sen ääneen: selkä on voinut pikkaisen paremmin nyt pari viikkoa. Olen pystynyt elämään eloani välillä jopa kokonaan selän unohtaen. Jokainen selkävammainen tietää varmasti, miltä tuntuu elää elämää, jossa tiedostaa oman selkänsä koko ajan. Se vie energiaa ihan hitosti. Nyt tämä muutos on kuitenkin antanut tilaa ladata sekä henkisiä että fyysisiä akkuja. Ja sen huomaa.

Olen käynyt salilla viime viikolla kolme kertaa. Vähän nahkeetahan se on ollut, kun kunto on tietenkin tippunut ropisten näiden invalidikuukausien aikana. Mutta silti parhautta. Tunnen lihakseni!

Olen edennyt pyöräprojektissani. Kyselin pyörät tuntevalta kaveriltani vinkkejä pyörän ostoon. Tänään menen ihmettelemään eri malleja erikoisliikkeeseen. Tarkoituksena on nyt löytää hyvä peruspyörä, millä pystyy kulkemaan matkaa ja kevyttä maastoa myös. Ja missä istuma-asento on mahdollisimman ideaali selkää ajatellen. 

Ja ennen kaikkea: Kävin Kolilla. Patikoimassa. Selkä kesti rasituksen. Aivan parasta. Ja vielä parastakin parempaa - koska voi sellaista olla - oli se, että patikoidessahan puhdistuu henkinen kuonakin, kuten muutenkin liikkuessa. Suosittelen lämpimästi kaikille ahdistusta poteville Kolin ala- ja etenkin ylämäkiä. Kokonaisvaltaista treeniä on se.

Tai siis lyhennettynä: jumalatsiuka miten tehokasta ja ihanaa!

Sen sijaan olen unohtanut hakea sitä Kelan kuntoutuskurssipaikkaa. Tai "unohtanut", sillä oma fysioterapeuttini oli vähän sitä mieltä, että tietotasoni selkäongelmien ja niiden korjaamisen suhteen alkaa olla sellainen, että en välttämättä saa kursseista oikein mitään irti. Good point. Yritänkin ehkä seuraavaksi selvittää, miten saisin korvaukset pitkäaikaiseen kuntoutukseen valitsemallani fysiofirmalla. Kaipa sellainenkin mahdollisuus on olemassa. 

Joka tapauksessa nyt tuntuu suunta lähteneen viimein oikeaan suuntaan. Treeni siis jatkukoon, niin fyysinen kuin henkinenkin. Tästä mie nyt nautin, oli ilo miten lyhytaikaista tahansa!

Wednesday, 12 September 2012

Blah blah blah

Perus. Aina elo-syyskuun kiireen jälkeen lamaannun töissä. Haahuilen menemään ja kerron huonoja juttuja. Teen töitä, mutta horroksessa. Lannistun tyhmistä jutuista enkä kykene lukemaan palautetta koulutuksista. Ei lähe ei.

Haaveilen vaellusretkistä Lapissa ja Islannin ympäriajosta pyörällä. Tai jos/kun ei selkä kestä, niin vaikka autolla. Ihan sama, kunhan vain pääsisi kokemaan ihmisen pienuutta maailman edessä, siellä jossain Atlantin rannalla jäävuoria ihaillen. Sieltä sit pyörän selästä pulahtelisin uimaan ja ottaisin miljoonia valokuvia geysireistä ja muista luonnon ihmeistä.

Muuten, pystyykö pyörän selässä oleilemaan siten, ettei selkä ole ihan mutkalla? Enkä siis nyt tarkoita mitään mummupyöriä vaan sellaisia kunnollisia matkapyöriä.

Lähetin äsken työkavereille sähköpostin, jossa kerroin, että tekevät mahtavaa työtä ja ovat mainioita muutenkin. Aina välillä tuntuu, ettei näissä töissä paljoa kiitoksia ole jaossa, ja muillakin kuin minulla on pinna välillä kireenä, joten varmasti menivät kiitokset tarpeeseen. Ihme koiranduuni tämä välillä on. 

Nyt jatkan haahuilua.