Wednesday, 30 May 2012

Naps naps

Tänään on lähinnä vituttanut. Asunto-ongelmat, työkiire, luottamustoimintakiire, opintojen jatkohakemuksen nöyryyttävä ja vittumainen byrokratia ja selkäongelmat tekevät tehtäväänsä. Napsun kuin oksa perkele. 

Kukahan pesis mun pyykit ja tekis mulle ruokaa sillä välin, kun selvittelen byrokratiavuoria ja kehittelen keinon, millä voin elää ilman jatkuvia kipuja? Ei riitä kapasiteetti mulla. 

EDIT. Sekin vituttaa, että tyyppi, jota olen joskus lapsena katsonut ylöspäin, osoittautui jurpoksi rasistiksi. Surullista.

Tuesday, 29 May 2012

Tirsk

Olen viime aikoina katsonut paljon Pol(l)iiseja, ja halusin nyt vain kertoa teille kaikille, että minulla on pakonomainen tarve hankkiutua vaikeuksiin Kuopiossa. 

Kuva telkku.comista.
 Milloin lähettäis illanviettoon?

Wednesday, 16 May 2012

Kenkiä ja kierrätystä

Meillä oli tänään puolionnistunut reissu kierrätyskeskukseen. Maijalla ja minulla oli kertynyt epämääräinen pino rikkinäistä tai vanhentunutta elektroniikkaromua nurkkiin pölyttymään. Koska romujen roudailu teollisuusalueelle esim. pyörällä on täysin mahdotonta (koitapa kuljettaa matkatelkkaria pyörän tarakalla), niin kysyimme Jaakon uutta porvari-Volvoa lainaksi. Samalla lupasimme toimittaa Jaakon vanhan tulostimen uusiotorille - se oli vielä käyttökelpoinen, toisin kuin meidän romut.

Jostain syystä se Kuusakoski - romujen hautapaikka - menee kiinni jo neljältä. Mie onnistuin irtoamaan töistä vasta kolmen aikaan. Noudin auton ja Maijan ja kävimme kantamassa miun luota telkkarit sun muut matkaan.

Kuusakoskella olemme varttia vailla neljä. Hommat sujuvat nohevasti ja romuista luovuttuamme hyppäämme autoon ja kohti Siihtalan uusiotoria. Torilla kuitenkin huomaamme, että koska on helatorstain aatto, oli tori mennyt kiinni jo kolmelta. Pakko on arvostaa suomalaista työpolitiikkaa siitä, että aattona kuin aattona on mahdollista pistää lafka kiinni ja siirtyä juhlallisuuksiin. Nyt tosin ei niin arvostuttanut. No, onneksi on Kontti. Ajamme Konttiin, jossa todetaan, että koska eivät voi tarkistaa toimivuutta, eivät ota tulostinta vastaan. 

Käymme vielä toteamassa, että Penttilänkin uusiotori on kiinni helatorstain aattona, ja luovutamme. Kuskaan Maijan kotiin ja vien auton JA tulostimen takaisin omistajalleen. Autoa tarkistaessani huomaan, että kaikkien pois heittämieni vekottimien kaukosäätimet jäivät palauttamatta.

Autossa muistan aikaisemmin sanoneeni ääneen, että pitää sitten muistaa myös nuo kaukosäätimet. Jes.

Melkein hyvin. Mutta sainpa sentään suurimmat pölynkerääjät pois nurkista pyörimästä. Ja lisäksi löysin Kontista sattumalta kengät:

Ruskeat kävelykengät, hinta 5 euroa.

Kengät ja Räyhä, joka on bongannut kameran narun.

Viimein kengät, joiden kanssa varmasti kehtaa mennä yliopiston palavereihin ja puolijuhlallisiin tapaamisiinkin. Voi varmasti käyttää sekä housujen että hameiden kanssa - sillä oletuksella toki, että joskus löydän hameen, jota tulee jopa käytettyä.

Edellinen kenkälöytönihän näyttää tältä: 


Kivat ovat kuin mitkä, mutta eivät ihan edustuskenkäluokkaa kuitenkaan.





Saturday, 12 May 2012

Pitkistä prosesseista

Joku iso ja viisas ihminen totesi taannoin jossain lehdessä, että ihmisten ei tulisi tehdä työuravalintoja kuin vasta 25-30-vuotiaina, koska ei ole aivokapasiteettia ennen sitä tehdä moisia päätöksiä. Vaikka nykymaailmassa tuo on täysin utopistinen ajatus, niin allekirjoitan omalta osaltani väitteen täysin. En minä vielä 21-vuotiaana, kun yliopistoon tulin, tiennyt maailmasta mitään. Opettajuus oli toki aina pyörinyt mielessä ja sattuman kautta pääsin sitä vuodeksi ennen yliopistoon saapumista testaamaankin. Mie olen aika hyvä pentujen kanssa ja saan paljon iloa siitä, kun ne pienet saatanat tunneilla jotain oppivat välillä. 

Opettajuus on enimmäkseen ollut kutsumus minulle, mikä tietenkin on hyvä homma, koska eihän sitä työtä muuten kestäisi. Jos silloinkaan. 

Mutta että haluanko hirttäytyä tekemään sitä loppuelämäkseni? No en kyllä välttämättä. En ihan välttämättä haluaisi tehdä mitään yhtä, tiettyä asiaa loppuelämääni.

Silloin 21-vuotiaana maailma oli vielä sen verran mustavalkoinen, että pystyi kirkkain silmin väittämään itselleen, että viihtyy siinä työssä valmistumisen jälkeiset 35 vuotta. Siinä ei palkkakuopat eikä raaistuva työympäristö paljoa painaneet, kun oli kutsumus ja nuoren ihmisen toiveikas into päällä. 

No, monien vääntöjen, vaikeuksien ja elämälleni ominaisten sattumien kautta olen vieläkin  yliopistossa. En ole valmistunut eikä se suoraan sanottuna ole kovin lähelläkään. Anon lisäaikaa, mutta en usko, että edes siinä kahdessa vuodessa, mitä sitä lisäaikaa kerralla pystyy anomaan, pystyn valmistumaan maisteriksi. Tai siis pystyisin, jos jättäytyisin pois töistä heti ja keskittäisin kaiken aikani opiskeluun. 

Mutta siis enivei, olen tästä takkuilusta ihan hiton tyytyväinen. Koska vasta nyt minulle on alkanut valjeta ajatus siitä, että miehän voisin tehdä elämässäni jotain muutakin kuin kaitsea kiittämättömiä kakaroita ja sietää vanhempien uskomatonta paskaa. (Kärjistän ihan tekstin vuoksi. Oikeasti opettaminen on kivaa. Juu-u.)

Ajatus alkoi jalostua joskus muutama vuosi sitten, kun päätin ottaa sivuaineeksi hallinto-oikeuden, eli rehtorin pätevyyteen vaadittavan aineen. Mietin, että olisihan se nyt hyvä, että voisi jotenkin edetä työssään, jos siltä tuntuu. Koska eihän opettaja muuten ylene minnekään. Paitsi voi olla lukiossa esim. vanhempi lehtori. Uuh. Ja täsmälleen sama duuni siis kuitenkin.

Sitten yhtäkkiä täydellisen hajoamisen seurauksena päädyinkin hakemaan töitä ja pääsin sinne. Siinä sitä sitten palloiltiin, yliopiston ohjauksen kokonaisuudessa. Ajatus jatkoi jalostumista. Entäs jos voisikin tehdä monia asioita elämässään?

Aineenopettajan tutkintohan on vähän sellainen, että se ei jätä tilaa moisille ajatuksille. Pitäisi käydä se pääaine, opettajan pedagogiset ja toinen opetettava aine (kieli). Sitten jotain säläopintoja siihen päälle ja tsädääm, olet opettaja. Onnekseni olen kuitenkin valinnut pääaineen siten, että ei olekaan pakko sitä toista kieltä valita - englannissa tunnit riittävät täyteen opettajuuteen. 

Nyt olen siis miettinyt, miten monipuolistaisin tutkintoani niin, että voisin halutessani tehdä jotain muutakin. Vaikka suunnitella yliopiston ohjauksen kokonaisuutta. Tai tehdä jotain hallinnossa (firmojen tai valtion tai missä vaan). Voisin toimia vaikka yliopiston henkilöstöhallinnossa kehittäjänä. Tai vaikka mitä. Maailma on mielenkiintoisia töitä pullollaan. 

Ajatus on vielä keskeneräinen. Mutta pohjatöitä aloin jo tehdä: hain ja sain opinto-oikeuden työ- ja organisaatiopsykologian perus- ja aineopintoihin. 25 tyyppiä vuodessa pääsee tuonne. Aivan parasta. Tuli jotenkin ihan tosi rouhea olo, kun sain siis sekä perus- että aineopintoihin sen oikeuden, vaikka niitä molempia ei kenellekään yleensä myönnetä, vaan pitää ensin käydä kunniakkaasti ne perusopinnot ennen kuin voi hakea eteenpäin. Päättävät tahot (jotka siis tunnen työni kautta) ilmeisesti ajattelivat, että minulle voi laittaa molemmat. Pitää nyt vissiin sit suoriutua ja kunnolla. 


Kuvakaappaus avoimen yliopiston sivuilta. Perusopinnot, here I come.


Vaikka välillä tulee pohdittua, miksi en ole suorittanut yliopistoa siinä tahdissa kuin muutkin, niin just nyt olen siitä maailman onnellisin. Miun kohdalla mutkaiset tiet vievät parhaisiin paikkoihin.

Tuesday, 8 May 2012

Auringon parantavasta voimasta


Unohdin että aurinko auttaa kaikkeen. Niin nytkin, olo on ihanasti kevyempi. Tiedän kyllä, ettei aurinkokylpy ratkaise ongelmia, mutta perspektiiviä tuli pyöräretken aikana roppakaupalla. 

Taidan ottaa kevään tavoitteeksi aloittaa taas perinteiset iltakävelyt tai -pyöräilyt. Jos ei sada tai tuule saatanallisesti, voitte löytää mut iltaisin veden lähettyviltä.

Ensimmäisen pyöräretken aikana päädyin pohtimaan omaa asennettani. Missä vaiheessa musta kuoriutui pessimisti? En halua. Haluan jatkaa tyhmänä, turhia haaveilevana, levottomana ja toiveikkaana optimistina, kiitos. 


Ensimmäinen korjausliikkeeni olkoon se, että muistan iloita pienistä jutuista. Kuten leskenlehdistä, lämmöstä ja siitä, ettei mun tarvitse tenttiä Lenniä enää koskaan, vaikka luulin toisin. FB-status maaliskuulta valottaa asiaa: 

Minäpä kerron kaikille teille Joensuussa aineenopettajakoulutusta käyville hauskan tarinan: Miulle selvisi tänään, että aineenopettajien koulutus on muuttunut. OOOP on LAAJENTUNUT. Siis se Lennin kurssi. Jos on sattunut käymään sen suppeamman kurssin, pitää lisäsuorittaa tenttimällä LENNIN TEOS. Pääsen siis vielä kerran tutustumaan OOOP:n ihmeelliseen maailmaan. Viikonloppuna vedän kännit.) 
Tänään kuitenkin sain selvitettyä asian niin, että kirjoitankin vain yhden parisivuisen esseen tenttimisen sijaan. Ihan parasta ja ennen kaikkea odottamattoman joustavaa kasvatustieteelliseltä osastolta. Kiitos.

Vielä vähän pyöräretkikuvia:


Leskenlehdet rannalla.

Leipäkivien bongailua.


Omakuva tukasta, joka ilta-auringossa näyttää punertavalta. Jei!

Monday, 7 May 2012

Miks on näin?

Kevät tulee kohisten enkä mie edes kerkee huomata sitä, kun enimmäkseen vain vituttaa. Jottai pitäs tehä, kun tuntuu että turhauttaa niin paljon ettei veri kierrä päässä, mutta ei ole ihan helppoja ulospääsyjä. Tiedän kyllä, että vitutus johtuu turhauttavasta elämäntilanteesta, mutta kaikki uudet vaihtoehdot - ne realistisimmat siis - tuntuvat allikolta ojan päätteeksi. Miksi aikuisen elämän pitää olla tällaista rämpimistä?

Saisi edes sen kämpän, tai siis kodin, jotta kokisi edes jonkinlaista muutosta elämässään. Vaan sitäkin vissiin pitää odottaa hamaan perkeleeseen saakka.


Huomasin taas itseäni lohduttaakseni sopineeni itselleni lomamatkan heti kesäloman alkajaisiksi. Sekin ahdistaa, että pitää tuhota maailma omaa ahdistusta lieventääkseen. Hipin omatunto kolkuttaa kovasti. En kuitenkaan kyennyt vastustamaan kiusausta aloittaa loma sellaisella ryminällä, että arki ja Joensuun pölyt unohtuvat kertaheitolla. Hollanti ja Saksa toimikoot laastareina kesäkuussa. 

(Kuljemme sentään Hollannin ja Saksan välin junalla.)

(Niin kuin se auttaisi.)


Ääh.