Wednesday, 26 December 2012

Uusi koti rakentuu

Muutimme. Olinkin jo unohtanut, miten kivuliasta muuttaminen on. Erityisen tuskaista tästä teki se, että itse olen niin invalidi, etten kyennyt kantamaan yhtäkään laatikkoa itse vanhasta kodista uuteen. Korvaamattoman ihanat muuttokaverit tekivät siis hirmutyön, kiitokset siitä asianomaisille. 

Onnekseni kuitenkin omistan loppupeleissä vähemmän tavaraa kuin mitä pelkäsin. Kivasti se omaisuus tänne uuteen lukaaliin mahtui. Paitsi että häkkivarastoni (ja Simon myös) on vielä purkamatta. Eh.

Vielä on hommat kovastikin kesken, muuttopäivä nro 6 käynnissä. Päätimme jäädä joulun yli näitä kasoja purkamaan, jottei se lykkääntyisi ihan hamaan tulevaan (ja jotta saataisiin uv-aattona kutsuttua muutama ihminen kylään meille). Valoa on jo tunnelin päässä, eilen pystyin jo vähän kuvia näpsimään!


Keittiö piti saada ekana kuntoon, jotta pystyi tekemään edes jotain kunnollista ruokaa jouluksi muuttopäivien pitsadieetin vastapainoksi.

Keittiössä oli valmiina huiput puusälekaihtimet. Ikkunalauta on puhdasta parhautta, vaikka onkin laatoista tehty.


Meille on siunaantunut kohtuullisen paljon omia tuliaisia reissuilta. Etualalla Singaporesta tuodut kello ja pöllö (joka toimii siis muistilappujen pitäjänä). 

Keltaiset, vanhat kynttilänjalat ostettu joskus Joensuun areenan kirpputorilta. 


Ensimmäinen asia, minkä kotiin kannoin, oli tuo kukka, minkä ex temporena ostin korttelin päässä majailevasta kukkakaupasta. Which was good, koska muuttomiehet jättivät omat kukkani puoleksi tunniksi 25 asteen pakkaseen. Kuolivat. 

Verhon takana piilossa toinen asia, minkä toin uuteen kotiin. Pullo punaviiniä. Seinää vasten nojailevat myös keittokirjat, joita myös roudailin Aasiasta. Mmmm, Vegetarian Bible.


(Needless to say?) keräilen kirpputoreilta paljon kaikenlaista randomia. Nämä kaksi lautasta löydetty erikseen, toinen kierrätyskeskuksesta ja toinen yo-kunnan vaihtareille jaettavista keittiökamoista. Kuvasta ei välttämättä näe, mutta ovat siis tuollaiset metsänvihreät. Ihanat myös.


Tämä taas on löytö Simon kaapista. Mistä lie. Tulee mummula mieleen.


CDt luonnollisesti asettelin ensimmäisenä. Eivät vaan kaikki mahtuneet hyllylle, täytynee siis alkaa metsästää Lundia-hyllyjä. Maatuska on tuliainen vuosien takaa ystävältä.


Kirjahyllyssäni asustaa levyjen ja kirjojen lisäksi myös muun muassa nämä kaverit. Ei, en tehnyt itse vaan ostin joltain itseäni huomattavasti näppärämmältä mummolta Lappeenrannan joulumarkkinoilta. Haaveilen siitä, että ne alkavat lisääntyä tuolla lankakorissa keskenään.


Ajatuksena oli hommata joulukuusi, mutta muuttohommien vuori osoittautui niin suureksi, ettei jaksanut. Kuusen virkaa toimittaa siis tämä. Ostettu samaisesta Ranta-Kukasta kuin aikaisempikin rehu. Hintaa oli 36 euroa, ja tuon kukan nerokkuushan piilee siinä, että tuossa kasvaa murattia ja pitsilehteä - lisää kasveja kuoleiden tilalle!

Taustalla näkyy makkarin ovi ja lasitiilinurkkaus, jotka tuossa hassusti näyttävät vihreiltä. Eivät oikeasti ole sitä.


Kirjahyllystä löytyy Malesiasta tuotu käsityömaljakko ja pienet norsut. Norsut on kivoi.


Rauhan lempipaikaksi muodostui spottivalon lämmittämä kattopaikka.


Räyhä tsillaa Lundian päällä unikorissa. Huomatkaa, että tuossa vaiheessa levyt vielä mahtuivat hyllyyn! Mutta sitten löysin niitä lisää. :(


Friday, 14 December 2012

Mummu

Tiistaina iltapäivällä leffateatterin jonossa seistessäni sain siskolta puhelun. Mummu oli kuollut. 


Eihän sitä oikein tajunnut, kun mummu on ollut aina. Menin katsomaan ranskalaisen komedian, itkin vähän liikaa koskettavissa kohdissa ja menin kotiin. Sitten vasta ymmärsin. Suvun vanhin, rakas ja itseoikeutettu matriarkka oli mennyt pois.


Mummu oli ehkä vahvin ihminen, jonka koskaan olen tavannut. Huolimatta siitä, että hän joutui melkein 93-vuotisen elämänsä aikana saattamaan hautaan sekä miehensä että yli puolenkymmentä lastaan, hän jaksoi aina kantaa huolta meistä muista. Ja jaksoi jatkaa. 


Yksi elämäni vaikuttavimmista hetkistä tuli erään enoni hautajaisissa vuosikymmen taaksepäin. Marjatta-tätini, joka on meidän hautajaistemme laulaja, lauloi jotain virttä ja kesken laulun murtui itkemään. Lamaannus valtasi koko joukon. Jäädyimme istumaan paikoillemme tietämättä, mitä tehdä. Sen musertavan surun keskeltä mummu nousi paikaltaan, käveli kirkon eteen ja lausui runon. Ihmiseltä, joka jo siinä vaiheessa oli joutunut hautaamaan omia lapsiaan enemmän kuin kenenkään soisi, en olisi koskaan odottanut tai olettanut sellaista voimaa. Runon päätteeksi mummu nyökkäsi, katsoi meitä katseella, minkä voi nähdä vain viisaimmilla ja rakastavammilla, ja käveli takaisin istumaan. 



Sitä mie vaan, että jos joskus kykenen saamaan edes murto-osan siitä voimasta, ei minulla ole mitään hätää.


Mummun vahvuudesta kertoo myös se, että vielä yhdeksääkymppiä kolkutellessaan mummu asui yksin, piti huolen itsestään ja siivosi itse asuntonsa mattojen tamppauksesta lähtien. Vasta viimeiset viisi vuotta olivat vaikeampia, kun syöpä hiipi elimistöön. Ja tiedättekös, ensimmäisen erän syöpää vastaan mummu voitti. Yhdeksänkymppisenä. 


Toisen kierroksen vei syöpä. Mummu kai ymmärsi, että se ei luovuta enää. 



Vähän kahtiajakautuneet tunteet tästä lähdöstä. Olen hirveän surullinen, mutta silti on sellainen lämmin tunne sydämessä, että mummu eli pitkän ja rikkaan elämän, nousuineen ja laskuineen. Edessä olisi ollut enää sairaalaa ja elämän turruttava lääkitys. Luotan mummun viisauteen, kun hän teki päätöksen olla suostumatta hoitoihin tai elvytykseen. 



Mietin, että tämä on ehkä surua puhtaimmillaan. Lempeä suru.


Yritän miettiä termejä kuolemalle. Haudan lepoon pääseminen kuulostaa jotenkin karskilta, mutta ottaen huomioon vanhan ihmisen syöpäsairaustaistelun, syöpähoito- ja elvytyskiellot voi sanonta olla ihan sopiva. En usko parempiin paikkoihin kuoleman jälkeen, mutta koska mummu uskoi vahvasti, toivon hänen päässeen parhaimpaan mahdolliseen paikkaan. 


P.S.
Kuolema muuttui konkretiaksi heti leffasta kotiin kävelyn päätteeksi, kun Facebook täyttyi serkkujen ja tätien muistovärssyistä. Vähän hämmennyin. En ollut vielä kokenut henkilökohtaista menetystä Facebookin aikana. Tuntui vähän irvokkaalta se julistaminen. Mietin asiaa tovin ja tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että vaikka se ei välttämättä ole itselle se ominaisin tapa surra, on se välittämisen osoitus myös muille surijoille. Sellainen yhteisöllinen ele, joka yhdistää minut muihin omaisiin siinä hetkessä. Näinpä siis yksi kuva ja yksi mummun lempirunoilijoista saa kuuluttaa näillä julkisilla foorumeilla sitä kunnoitusta ja ikävää, mitä mummua kohtaan tunnen.



Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Wednesday, 5 December 2012

Kuvahaaste jatkuu

Oho, meni kymppi ja ykstoista sekaisin. Mut mitäs noista.

11. Can't (won't) live without

Tämä menee vahvasti kategoriaan can't. 

Perusvoide
Aika pitkälle syksyä selvisin ilman jokapäiväistä perusvoidevalelua, mutta aina se kuitenkin tulee. Lievästi atooppinen ihoni kuolee ilman perusvoidetta. 

12. Drink

Pitkästä aikaa maistuu taas tee! Ulkona kylmä, viltin sisässä teekuppi kädessä lämmin.

Huomatkaa elämää hienompi ponimuki!
Olen myös innostunut kaikesta, missä on piparminttua tai minttua. Tänään oli pakko ostaa kädentaitomessuilta piparminttusaippuapala. En keksi just nyt parempaa tapaa aloittaa päivä kuin käydä piparminttusuihkussa.


13. Where you slept

Enpä ole hetkeen tylsempää kuvaa julkaissut, mutta tässä tämä nyt. Sänky.

En ees jaksanut vaihtaa hienoja lakanoita.

Tykkään pehmeistä sängyistä. Tuo on liian kova. 


14. Self-made

Ystäväni täytti eilen 30, enkä oikein keksinyt mitään lahjaksi vietävää. Kutsussakin taisi lukea, että ei tarvitse lahjoja viedäkään, mutta miun mielestä kolmikymppisiä pitää aina muistaa edes jotenkin. Aikani mietittyä sain luovuuspäähänpiston ja painelin Tiimariin. Lopputulos:

Joulukoristeita parhaasta päästä
Synttärisankarin joulukoristeteemaa ei ollut hankala miettiä: viiksiä ja salamoita. 

Koristeet tein ihan paksusta huovasta ja koristelun hoidin glitterliimalla. Pitää varmaan tehdä itsellekin samanlaiset setit. Ja pitää sitten varmaan ostaa myös se joulukuusi tänäkin vuonna, kun on kerta koristeita mitä siihen laittaa. Tulee rouhea kuusi.

Tuesday, 27 November 2012

10. Night

Mie tykkään hirveästi vanhoista tehdasrakennuksista. Varsinkin öisin ne ovat mahtavia.


Olisi maailman siisteintä joskus rempata vanhasta tehtaasta itselleen asunto. Mut sen pitäisi olla jossain joen rannalla niin kuin tämä Joensuun tehdas. 

Sunday, 25 November 2012

8. ja 9.

8. Something you do every day

Tämä on ihan selkeä. Olen saattanut aikoinani unohtaa esim. syödä päivittäin, mutta yhtä en ole unohtanut. Kahvia.

Kahvi.
Valehtelematta voin sanoa, että vuoden 2004 jälkeen olen ollut juomatta kahvia ehkä kolmena päivänä: 1. selän leikkauspäivänä, 2. olkapään leikkauspäivänä ja 3. oksennustaudin aikana pari vuotta sitten. 

Päivittäisen kahvin määrä on vaihdellut yhdestä aamukahvista lukemattomiin päiväkahveihin (töissä). Nykyään pakollista on vain kaksi aamukahvia, päivällä töissä juon yleensä teetä. Mutta niistä aamukahveista en ole edes yrittänyt luopua. Kai sitä voi yhdestä asiasta olla riippuvainen?

Aamukahvi juodaan mustana ja muumimukista. Suosikkimuki on tuo Pikku Myy. 

9. Small

Yritin tuskissani löytää yhtä viime- tai toissakesäistä kuvaa, missä pikkuruinen leppäkerttu kulkee kädessäni. En kuitenkaan löytänyt, mutta löysin muun kivakuvan. 

Puu-ukko
Puu-ukko löytyi Berliinistä, joka on muutenkin täynnä kaikkia kivoja pikkujuttuja, joita berliiniläiset kaikesta päätellen tykkäävät viljellä kaupunkikuvaan. Berliini, ihanien pienten asioiden kaupunki. 


Wednesday, 21 November 2012

Meikitön

Hanna linkkasi fäbään tänään tosi huipusta blogikampanjasta. Nuoret muoti- ja lifestlyle-bloggaajat ovat lähteneet rohkeasti julkaisemaan itsestään kuvia ilman meikkiä ja ilman photoshoppia. Vaikka mie en osukaan tällä blogillani ihan noihin kategorioihin, niin heti ajattelin, että tähän on pakko osallistua.

Kampanjan pointtihan ei tietenkään ole kritisoida meikkaavia ihmisiä tai photoshoppausta. Itsekin harrastan aktiivisesti molempia, vaikkakin jälkimmäisen kohdalla just lähinnä kontrasteja ja platkuja värejä muokkailen. Tuossa uudehkossa kamerassani on lisäksi kauhean houkuttavia ominaisuuksia, jotka hoitaa photoshoppausta jo kuvanottohetkellä. Etenkin "pehmeä iho" -asetus on huippu silloin, kun haluaa niistä bileistään kauniita kuvia eikä rasvanaama-humalaposkissa-versioita. Miusta noilla on ihan paikkansa maailmassa (joskus on kiva kuvitella näyttävänsä samettinaamalta), mutta on myös ihan jees välillä muistuttaa sekä itselleen että maailmalle, että ei ne oikein vastaa todellisuutta aina.

Henkilökohtaisella tasolla tämä on tärkeä juttu sen takia, että aina välillä on hyvä tehdä jotain oman mukavuusalueen ulkopuolella. Ei siitä montakaan vuotta ole, kun kuljin puoli kesää meikittä, mutta nyt ajatus tuntuu hiukkasen epämiellyttävältä. 

Kuten Hannakin, luulen että varmaan jokainen teistä on nähnyt mut ilman meikkiä jo jossain, mutta tässäpä nyt silti.


Saunanraikas
Miulla on aina tummat silmänaluset ja silmäpussit, sen kanssa olen elänyt siitä lähtien, kun lapsenpyöreys katosi poskilta. Silmät on eriparia. Iho on väriltään läpinäkyvä. Mun ihohuokosia vois käyttää aarteenpiilotukseen. Mut yhyy vaan. 

Kirkasvalolampusta


Julkaisin tämän äsken Facebookissa, ja ajattelin tännekin laittaa. Asiaa siis ystävästäni Rondosta.

Taustoja 

Mie olen niitä ihmisiä, jotka reagoivat valon määrän vaihteluun vahvasti. Tai viime vuosina ”vahvasti” on ollut järkkyä vähättelyä – talviaikaan mie vajoan nykyään väsymykseen, joka ei fyysisesti paljoa tunnu eroavan esimerkiksi korkean kuumeen aiheuttamasta väsymystilasta. Tuntuu kuin koko kroppa olisi hajoamassa hetkenä minä hyvänsä. Harteilla on parinkymmenen kilon perunasäkki ja silmissä jatkuva unihiekka. Iltaisin on vaikea saada unta ja aamulla mahdoton herätä, vaikka olisikin nukkunut ruhtinaallisesti edellisyönä. Toki se ruhtinaallinen uni on myös yöaikaan sula mahdottomuus, kun heräilen tuon tuosta epämääräisiin rasahduksiin tai siihen, kun puoliso hengittää liian äänekkäästi. Yes, really. Päiväaikaan sen sijaan voisin nukkua huoletta tuntitolkulla.

Jatkuvaa väsymystilaa tekee koko ajan mieli piristää esimerkiksi sokerilla ja kofeiinilla, mikä tietenkin on just se pitkän tähtäimen ratkaisu näihin ongelmiin. Lisäksi tekee jatkuvasti mieli syödä oikeastaan ihan mitä vaan, kunhan siinä on paljon rasvaa, sokeria ja/tai suolaa. Kroppaparka yrittää kompensoida yleistä hidastumista ja voimien loppumista lisäenergialla? En tiedä. Joka tapauksessa suhteellisen ärsyttävää.

Fyysisissä oireissa on jo kestämistä, mutta kaveriksi tähän tulee tietenkin myös henkinen puoli. Väsymys saa kumppanikseen alakulon ja ahdistuksen, joka valtaa mielialaa mitä pidemmälle talvea mennään. Ei tätä syyttä kutsuta kaamosmasennukseksi.

Kaamosmasennusaika kestää yleensä lokakuusta maaliskuuhun. Se on aika pitkä aika olla murtunut ihminen.

Mikä?

Kuten caps lock -huudoista useat päättelivät, päädyin viikko sitten ostamaan kirkasvalolampun. Lamppu on mallia Innosol Rondo ja maksoi 169 euroa. Lampussa on valovoimaa 2500 luxia noin 45-50 senttimetrin etäisyydellä. Tuo 2500 onkin se teho, mitä vähintään kannattaa lampulta hakea. Toinen tärkeä asia on tuo etäisyys: on varmasti kiva, että jos siinä lampun kyljessä pitää nyhjöttää sen 30 min – 1 h päivässä, niin ei tarvitse ihan naama kiinni laitteessa olla. Lisäksi lampuista kannattaa hakea jonkinlaista sertifikaattia siitä, että se on terveydelliseen käyttöön tarkoitettu.

Miten kävi?

Olen nyt testaillut viikon lamppua toimittamalla aamutoimeni sen vieressä. Juon siis kahvit, syön aamupalan, tsekkaan uutiset ja meikkaan lampun valossa. Keskimäärin viihdyn siis valossa noin tunnin aamuisin. Ainakaan tuo Rondon valo ei häikäise silmiä niin, että pitäisi alkaa siristellä, joten lampun kyljessä istuminen on miellyttävää. (Ja on myös hyvä meikkausvalo!)

Huomasin jo kolmen päivän jälkeen aika suuren muutoksen olotilaani: olin piristynyt ja iloisempi kuin ehkä kuukauteen. Viikon edetessä olotilani vain vahvistui. Aamulla herääminen ei ole enää uskomatonta tuskaa ja jaksan töissäkin paremmin keskittyä asioihin. Se perunasäkki on kadonnut harteilta eikä väsytä enää juuri ollenkaan (paitsi tietenkin silloin, kun mie jurpoilen niin, etten ehdi tarpeeksi nukkua yöllä).

Vaikutus on siis hurja jo nyt. Tuohon kaamosmasennusolotilaan aina jotenkin vajoaa huomaamattaan, ja oikeastaan vasta nyt, kun oireet ovat enimmäkseen tiessään, huomaan miten vahvasti pimeys minuun vaikuttaakaan. Tiesin ilmiön olevan minussa, mutta laajuutta en oikein osannut ymmärtää.

Näin siis ekan viikon jälkeen. Kuulemma parin viikon kohdalla näkee viimeistään, miten paljon oireet muuttuvat. Vaikutuin ja vakuutuin kuitenkin jo nyt.

Karkkia tekee vieläkin koko ajan, mutta en ehkä reklamoi siitä lampun valmistajalle.

P.S. Mietiskelin tuossa, että musta on vähän outoa se, että pimeään vuodenaikaan tottunut kansa oireilee niin paljon tästä ajasta, joka kuitenkin tulee aina ja joka vuosi. Luulisi, että keho olisi jotenkin tottunut tähän vaihteluun. Sit kuitenkin tuli mieleen se, että ehkä se selviytymiskeino onkin ollut se, että ollaan hidastettu tahtia ja annettu kropan käydä hitaammilla kierroksilla. Nykyäänhän moinen ei tietenkään ole mahdollista. Ja se on kyllä vähän kurjaa. Mutta vaikka vähän karsastankin ajatusta, että nyt valolääkitsen itseni sataprosenttisille tehoille, niin kyllä tää olo on niin paljon parempi, etten kyllä viitsi kauheasti väittää vastaan.

Tuesday, 20 November 2012

Rokumentti, one more time

Tämän vuoden Rokumentin teemahan oli vaatimattomasti maailmanloppu. Hiukkasen pelotti etukäteen, kun kaikki valitsemani maailmantuskat oli niputettu noihin ensimmäisiin päiviin, mutta yllättävän hyvin selvisin. Siitäkin huolimatta siis, että mun maailmantuskakiintiö on nykyään aika pieni. Perjantai-illan Armadillon jälkeen oli kuitenkin hiton huojentunut olo, kun luvassa oli enää musiikkileffoja ja fiktiota.

Tuli valikoitua maailmantuskista ihmisoikeudellista tuskaa tällä kertaa. Lähi-idästä oli useampikin leffa ja taidettiin nähdä ne kaikki. Sykähdyttävin (ja ahdistavin) oli ehkä The Green Wave. Antoi vähän perspektiiviä - sillä mun äänellä vaaleissa on sentään se pieni mahdollisuus vaikuttaa. Samaa mahdollisuutta ei ollut iranilaisilla 2009. Armadillo oli myös vaikuttava, vaikkakin hämmennyin vähän siellä loppupuolella: miksi sinne oli tungettu loppuun sellaisia päälleliimattuja, selkeästi näyteltyjä (tai siis pousattuja) kohtauksia, kun leffa oli kuitenkin dokumentti? En ymmärrä. 

Vahingossa menin myös piilomaailmantuskaan. Luulin meneväni katsomaan Pulp-leffaa, päädyinkin kaivosteollisuuden mielenosoituksiin. 

Musaleffoista ihan ehdottomasti ja kirkkaasti hienoin oli Searching for Sugar Man. Itkin kuin lapsi, kun Sixto -- eiku enpä kerrokaan, katsokaa se. Vaikka ei musiikki kiinnostaisikaan, niin katsokaa se silti.

Soundbreaker oli myös mahtava, kuin myös Cure for Pain. Niin ja Marley. Oho, tuliko ne kaikki? No, kaikki oli mainioita, tulin hirvittävän hyvälle mielelle niistä. Mahtavia vastapainoja olivat alku-Rokumentin tuskaisuudelle. Kimmo Pohjosen elämänasenne oli mahtavan piristävä tänä niljaisten lehtien vuodenaikana, ja Marley nyt jo genren ansiosta oli hyvän mielen elokuva. Cure for Pain oli mulle ex tempore -ratkaisu, sillä jostain ihmeen syystä olin unohtanut sen pois lopullisesta kokoonpanosta. Onneksi kuitenkin törmäsin Hannaan matkalla pois Tapiolta ja heitin uukkarin takaisin pimeään saliin. Olin nimittäin unohtanut myös Morphinen olemassaolon. En tiijä miksi, mutta onneksi asia nyt korjaantui. 

Kaiken kaikkiaan Rokumentin ohjelmisto vaikutti ihan hurjan onnistuneelta. Maailmantuskaa riitti ja musiikkileffat olivat laadukasta kamaa. Teemakin oli tällaiselle hipille just sopiva. Vähän kuitenkin ehkä toivon, että ensi vuonna mennään vähän kevyemmällä linjalla. Toisaalta se ei liene hirveän kaukaa haettua, sillä maailmanlopusta ei paljoa voi muualle mennä kuin ylöspäin. 

Sunday, 18 November 2012

7. Reflection ja Rokumentti

Kerkesin ihanaisen Rokumentin aikana hetkisen keskittyä kuvahaasteeseen, kun kirkasvalolampun ääressä aamulla meikatessani huomasin, että silmiini syntyy mahtava, aurinkoinen heijastus lampun valosta. Aloin sitten kuvanottohommiin huomaamatta, että Räyhä oli kiinnostunut operaatiosta myös. 

Lopputulos: 


Photobombed by Räyhä
(Heijastus näkyy kivasti myös kissan silmistä.)

Rokumentista sen verran, että oli taas aivan järkyttävän hienoa. Niin hienoa, että kun tänään piti mennä katsomaan kaksi leffaa, päädyinkin neljään. Hups. Rapsailen varmaan pian jotain leffoista, mutta tässä nyt lista ennen kuin unhoitan:

- The Green Wave
- (Pulp:) The Beat Is the Law - Fanfare for the Common People
- 5 Broken Cameras
- Armadillo
- Soundbreaker
- Marley
- I Want My Name Back
- Searching for Sugar Man
- Cure for Pain: The Mark Sandman Story
- Drive

Lisäksi menin myös huikealle RIsto Isomäen maailmanloppuluennolle ja Nerve Endin keikalle Kerubiin. Huh, aika paljon olen ehtinyt. Ja parhautta oli. Lisää näistä myöhemmin.

Thursday, 15 November 2012

6. My favourite thing

Saatan mennä asioiden edelle, mutta ainakin nyt hetkellisesti materian tuottama onni on niin suuri, että pakko laittaa vuorokauden tuttavuuden päätteeksi lempparilistalle tämä.


Rondo 
Ostin siis eilen kirkasvalolampun. Tulin siihen tulokseen, että joka vuosi pahenevalle kaamosmasennukselle voisi ainakin yrittää tehdä jotain. Viime talven aurinkoreissu Aasiaan toimi ainakin jonkin aikaa, joten odotukset tuota lamppua kohtaan ovat suuret. Raportoin tänne, miten tilanne kehittyy.

Päivä 1: 

Ekana päivänä hämmennyn heti kaikesta siitä valosta, mikä kämpässä loistaa. Makaan silmät ristissä sohvalla ja paistattelen päivää. Istun lampun kyljessä kaiken kaikkiaan vajaan tunnin (kahvit, meikit, aamupalat). Olo on vähän jännä, ihan kuin jopa huimaisi vähän, mutta siltikään ei tekisi mieli poistua valoenergian luota töihin. 

Olo on edelleenkin (kello on nyt 10:30 ja valohoidosta siis aikaa parisen tuntia) vähän hassu. Vähän niin kuin puoli kroppaa olisi edelleen horroksessa ja toinen puoli vähän ylikierroksilla. Innolla kuitenkin odotan jo huomisaamua ja seuraava valoannosta. Tervetuloa vain kaikki valohoitoa kaipaavat kyläilemään. 

Tuesday, 13 November 2012

5. 5 o'clock

Viideltä ulkona näyttää tältä.

Bongaa ihminen.
Ensi viikolla ostan kirkasvalolampun.

Sunday, 11 November 2012

Vain elämää, season 2

Nyt, kun tuli puheeksi, että katson nykyään ihan tolkuttomasti telkkaria, niin pakko on jatkaa avautumista: olen katsonut vähän Vain elämää. Tai siis en kyllä yhtään kokonaista jaksoa, mutta satunnaisesti biisin sieltä ja toisen täältä. Tunnustukseni jatkuu sillä, että miusta se sarja on vähän ihana. Juu.

Siitäkin huolimatta, että Katri Helenalla on kammottava ääni ja Cheek nyt on Cheek (hyihyihyi), niin se idea on ihan mahtava. Tyypit hengaa jossain jumalan korvessa, tutustuu toisiinsa ja laulaa toistensa lauluja. Ja puhuu elämästään. Yksinkertainen idea, upea idea.

Ja kun tunnustusten tielle lähdettiin, niin nyt pitää myös kertoa, että olen vähän rakastunut Jonne Aaroniin. Onko sympaattisempaa kaveria olemassa, kysyn vaan. 

Tämän pohjustuksen jälkeen miulla on muille bloggaajille haaste: kertokaa, keitä te haluaisitte seuraavaan Vain elämään! Olen miettinyt sitä kohtuuttoman paljon viime aikoina. Tässä siis oma listani. Tai siis yksi niistä, keksisin satamiljoonaa yhdistelmää. Tässä siis käytetään vain suomalaisia artisteja ja yhteensähän niitä on muistaakseni kuusi tyyppiä. 

1. Arto Tuunela

2. Asa

3. Tuomari Nurmio

4. Mikki / Egotrippi

5. Tuomas Henrikki
Mietin tosi pitkään tämän ja Riston välillä. Mutta Tuomaksella on niin huikean vilpitön olemus, että tähän päädyin.

6. Ville Valo

HIllittömän vaikeaa! Koittakaapa itse. Naisulaiset jäi nyt kokonaan pois, mutta hienoa olisi nähdä myös esim. Vuokko Hovatta tai Jonna Tervomaa tai vaikka Koivuniemen Paula. 


Kuvat 3 ja 4

3. Breakfast

Mie olen tosi huono aamupalailija. Tosi harvoin mulla on aamulla minkäänlaista ruokahalua tai intoa alkaa väsätä aamulla ruokaa itselleni. Päätin sit kuitenkin vuoden 2008 melkein kymmenen kilon painonpudotuksen jälkeen, että täytyy luoda ruokailun suhteen jonkinlainen rutiini. Silloin ja edelleenkin puolipakotan itseni syömään aamulla jotain. 

Olen huomannut, että jos syön jotain, sen jonkin pitää olla sitten sellaista, että se pitää nälän poissa lounaaseen saakka. Erinäisten puuro-, mysli- ja hedelmäkokeilujen jälkeen olen tullut tulokseen, että se pysyy poissa vain ja ainoastaan leivällä. Eikä siis millä tahansa leivällä vaan jykevällä ruisleivällä.


Olen vetänyt noita jälkiuunipaloja nyt lähes joka päivä varmaan vuoden päivät. Uskomatonta herkkua. Mun mielestä leivän pitää yleensäkin olla sellaista, jonka eteen pitää tehä vähän hommia. En oikeasti tykkää juuri mistään vehnäleivistä tai muista pullameiningeistä. Jälkiuunileipä on mahtavaa, pääsee leukalihakset töihin.

4. TV

Syksy on tuonut mukanaan sen, että olen katsonut aivan tolkuttomasti telkkaria. Sen ajan, mitä normaalisti olisin viettänyt salilla tai jotenkin muuten liikkuen, olen maannut sohvalla viltin sisässä katsoen kaikkea dieettivaihdoista satumaailmadraamoihin. Buu. 

En nyt sitten kuitenkaan saanut päähäni sellaista tosi siistiä telkkariohjelmaa, minkä olisin tähän halunnut nostaa. Dance kävi mielessä, koska se on ihana, mutta päädyin nyt kuitenkin vaihtoehtoiseen lähestymistapaan:


Syksyn paras juttu: livestreamia kissanpennuista! Mikä loistava idea kissojen omistajalta. Tuota olen tuijotellut aina, kun on tuntunut että pää leviää just. Kissanpennut aktivoivat mielihyväkeskuksen aivoissani. Nuo kissat ovat ilmeisesti abessinialaisia ja nyt olen vakuuttunut, että haluan itselleni abessinialaispennun. Hihhih.

Saturday, 10 November 2012

Kaksi ekaa kuvaa

1. C:llä alkava asia

Olen tosi nokkela ja aloitan koko haasteen olennaisimmalla asialla.


Camera mallia Canon Powershot. Mainio matkailukamera - pieni mutta kohtuutehokas. Joku päivä ehkä oikeasti ostan sen järkkärin, mutta siihen asti tämä riittää mainosti.


2. Colour


Taisin joskus matkarapsassa mainita, että Amsterdamissa oli huippu pikkuputiikki, mistä ostettiin kivat tyynyt. No, nämä on ne tyynyt. Nämä on mahtavia, hauskan värimaailman lisäksi ne myös kestävät kissojen kynnet. 

Kuvahaaste / 2

Hei jee! Bongasin kaverin blogista kuvahaasteen. Olen taas innostunut kuvienottohommista, joten taidan liittyä myöhäisherännäisenä mukaan. (Siitäkin huolimatta, että edelliskerralla viimeiset kuvat tuottivat kohtuutonta tuskaa ja hammastenkiristelyä.)


Saatan taas huijata ja julkaista kuvia milloin sattuu. Oletan, että se vaivaa kaikkia suunnattomasti.

Friday, 9 November 2012

Ennen / jälkeen

Eilen oli rakkaan ainejärjestömme Echo ry:n 37-vuotiskekkerit. Oli kivaa, koskettavaa ja huikeaa - ja krapula sen mukainen. 

Meillä oli muiden vanhojen patujen kanssa teemana fabulousness. Vaikka itse sanonkin, oli miun tukka ainakin superfabuloussi. 

Poseeraustaidot eivät olleet ihan niin fabuloussit.
Hiuksissa siis ihan kalanruotoletti. Kauhian kiva oli mun mielestä. Voi kun olisin ottanut ihan kampauskuvia, kun tuntuu, että sen ruotoletin onnistuminen riippuu ihan tuulensuunnasta ja tuuripelistä. Mut siis huipputukka, jee!

Aamulla, kun heräsin, oli vähän eri meno. 


Mugshot-Katja
Oli pakko ottaa kuva, koska nauroin varmaan kymmenen minuuttia peilikuvalleni. Echo 37 vuotta + 1 päivä. Hohoo.

Tuesday, 6 November 2012

Huoli

Tänään olen keskittynyt hajoilemaan. Hajoilun olen kohdistanut vähän Talvivaara-tapaukseen: pienet vuodot (Youtube-linkki). 

Purin hajoiluani lähettämällä eduskuntaan äänestämäni puolueen edustajalle sähköpostitse vetoomuksen asian pikaiseksi korjaamiseksi. Keinojahan mulla ei ole tarjota, mutta huolta nyt ainakin. Sekin kai jotain. Laittakaa tekin ihmeessä jollekin tyypille menemään jokin vapaamuotoinen vetoomus. Edustajien yhteystiedot löydät täältä. Itse kirjoitin seuraavasti: 
Hei vain,


lähestyn teitä koskien Talvivaaran tämänhetkistä, katastrofaalista tilannetta. Tällä hetkellä Talvivaaran kaivos on aiheuttamassa suurta tuhoa sekä alueen vesistöihin että maaperään. Valuva myrkkyjäte on sitä, mikä ilmeisesti on tappanut myös jätealtaaseen eksyneitä lintuja (http://yle.fi/uutiset/talvivaaran_linnut_kuolivat_myrkytykseen/6105914). Voi vain kuvitella, mitä tuhoa se kylvää levitessään luontoon.



Toivoisin, että äänestämäni puolueen edustajana ja etenkin ympäristövaliokunnan jäsenenä tekisitte pikaisesti toimia tilanteen parantamiseksi. Asia on korjattava heti ja Talvivaara saatettava vastuuseen tästä piittaamattomuudestaan. Kiitokset teille jo etukäteen.



Tässä vielä Youtube-linkki, joka valottaa tämänhetkistä tilannetta Talvivaarassa: (tuolla ylhäällä tuo laittamani linkki)

Valitsin tosiaan itse ympäristövaliokunnan jäsenen, mutta vastaanottaja voi varmasti olla kuka vain tuosta 200 tyypin jengistä. Se lienee tärkeintä, että sinne menee painostusta. Innostukaa tekin kirjoittelemaan, jos asia yhtään koskettaa.


Enimmäkseen olen kuitenkin hajoillut kissan tilanteeseen. 

Rauhalla oli pissailuongelma tuossa taannoin ja sen johdosta aloitettiin antibioottikuuri. Viimeisen tablettipäivän aamuna (perjantaina) se oksensi mahansa tyhjäksi eikä ole sen jälkeen juuri muuta tehnytkään. Viikonlopun ajan Simo antoi sille ruutalla vettä, ettei raasu aivan kuivu. Lisäksi se sai mahanrauhoitustabletteja. Eivät auttaneet, joten tänään mentiin lääkäriin. Nukuttivat, ottivat kokeita ja kuvasivat, mutta mitään ei löytynyt. Lääkäri sanoi, että suoli tuntuu vähän öö olikos se paksuuntuneelta, mikä voi viitata joko ärtyneeseen suoleen tai sitten siihen, että siellä on jotain lankaa tai muuta, mikä ei kuvissa näy. 

Sain mukaan ison läjän piikkejä, joita mun pitää iskeä sen nahkaan nyt muutaman päivän ajan. Jos se ei auta, niin kissan maha on avattava ja katsottava, mikä siellä mättää. 

Nyt istun kotona huolesta myttyrällä ja odottelen, milloin tuo herää nukutuksesta. Hirveän kauan siinä tuntuu menevän. Räyhäkin on ihan huolesta hämmentynyt, istuu vain Rauhan kopan vieressä ja tuijottaa sitä.

En tuonne raasulle soisi enää mitään harmeja elämässä, se on jo joutunut niin paljon kestämään. Nyt sit pidetään peukut pystyssä piikkien auttamisen puolesta. Joku yksittäinen peukuttaja voi myös toivoa, että en kuole verenhukkaan piikitysoperaatioiden aikana. Jotenkin luulen nimittäin, että se ei ole Rauhalle ihan sitä ykköslempitouhua. Mut enimääkseen hyviä aatoksia ihanalle kisulle, kiitos.



Rauha-muru
EDIT: Linkki korjattu.

Wednesday, 31 October 2012

Kaali!

Eilen oli kammotuspäivä. Jo työpäivän aikana oli selvää, että ei tulisi taaskaan illalla lähdettyä salille eikä tehtyä muutakaan järjellistä. Sanattomaksi vetävän, uskomattoman kammottavan rasistivideon katsominen vei loputkin elämänilon (linkki HS:n juttuun asiasta). 

Jotain oli tehtävä.

Sitten tajusin. Inhan päivän pystyi pelastamaan vain lämmin, syksyisen lempeä ruoka. Kaaliruoka.                                                 

Koska olin paria päivää ennen mennyt nälästä sekaisin Anttilan K-Supermarketissa, oli jääkaapissa sekä ruusukaalia että lehtikaalia. Voi onnea! Kaappeja kaivamalla löytyi myös muita satunnaisia asioita, joita aika surutta ja summamutikalla heittelin sekaan.

Kauhaa ja rakkautta on toiminut inspiraationa. Haaveilin alun perin siitä, että osa nesteestä olisi ollut valkoviintä tai siideriä, mutta koska sitä ei meiltä yleensä kaapista löydy enkä jaksanut lähteä ostamaan, niin korvasin sitten pirskottelemalla valkoista balsamicoa mukaan. Antaa kivasti ryhtiä. 

Lempeä kaaliherkku (2 annosta)

puolikas pussillinen lehtikaalia
yksi törpöllinen ruusukaalia (luomu) (huomaa tarkat mittayksiköt)
kourallinen cashewpähkinöitä
yksi punainen paprika
yksi keskikokoinen sipuli
noin desi soijarouhetta
kolmisen desiä vettä
noin ruokalusikallinen vaahterasiirappia
vähäsen (...) valkoista balsamicoa
oliiviöljyä
suolaa, pippuria
(voita jos maistuu)

Laita uuni lämpiämään 175 asteeseen. Silppua lehtikaali ja kuullota muutaman minuutin verran oliiviöljyssä pannulla. Heitä uunivuokaan. Pilko sipuli ja paprika (ne voi jättää kohtuuisoiksi lohkoiksi) ja heitä sekaan. Leikkele ruusukaalit kahteen tai neljään osaan (silleen lohkoiksi, jotta niiden kauneus ei mene hukkaan) ja sit samaan vuokaan muiden kaveriksi. Sekaan myös pähkinät ja soijarouhe. Norota mukaan myös vaahterasiirappi ja sekoittele. Päälle vielä suola, pippuri, vesi ja balsamico. Lisää sekoittelua. Lopuksi voi pirskotella päälle vielä vähän oliivilöjyä. Koska se on hyvää. 

Heitä uuniin alatasolle ja anna muhia ainakin tunti - voi olla pitempäänkin, ja kiireiset selvinnevät myös 45 minuutissa, mut pitkään muhineet kaalit ovat parhaimpia. Käy muutaman kerran pyöräyttämässä vuokaa, jotta päällimmäiset lehtikaalit eivät pala (niillä voi olla taipumusta siihen). 

Jos maistuu, lisää pari nokaretta voita sulamaan vuokaan, kun otat herkun uunista pois. Syö. Kaverina maistuu miusta parhaiten hapankorppu tai nuo ihanaiset ruisnapit. 


Vaikka ei tuolla ihan maailmantuskaa poista, niin kyllä se yhden illan helpostikin pelastaa.

Tuesday, 30 October 2012

Aurinkoenergialla käyvä nainen

Olen syntynyt väärään maahan. Tai väärään maailmanaikaan.

Kuten monet varmaan tietävät, olen ollut Simon kanssa kodinetsintähommissa jo jonkin aikaa. Pääsääntöisesti haussa on huokea eli Ellin kämppä, mutta olemme enemmän tai vähemmän satunnaisesti seuranneet myös OVV:n tarjontaa. Ilmeisesti Joensuun keskusta on kuitenkin täynnä. Ja miksei olisi, ottaen huomioon taas tämänkin syksyn asuntokaaoksen.

Kesällä meille kuitenkin Elliltä tarjottiin kämppää. 50 neilötä (vähän pieni) melkein keskustassa uudessa talossa, eikkait siinä, mutta matkaan tuli mutka, joka ehkä menee kategoriaan "tätä ei välttämättä kannata sanoa ääneen". Kämppä oli maailmaan nähden koillispuolella. Kaikki ikkunat siis tuonne pohjoisen ja itäisen taivaan välimaastoon. 

Ahdistuin. Ihmisenä, joka vajoaa aina lokakuussa apatiaan ja heräilee sieltä auringonvalon palatessa keväällä, oli ajatus läpi vuoden pimeästä kämpästä hiukkasen liikaa. Sinnehän ei auringonvalo ulottaisi siis ollenkaan, ei milloinkaan.

Pyöriskelin asian parissa pari päivää ja oli pakko tulla siihen lopputulokseen, että en minä sellaisessa voisi asua. Simo ymmärtää aurinkoriippuvuuteni ja oli samaa mieltä. Ellille nolo ilmoitus ja takaisin jonoon. Siellä ollaan siitä asti napotettu. 

Villien huhujen mukaan kaikki eivät ihan ymmärtäneet päätöstä (ei siis sillä, että kaipaisin keneltäkään siunausta päätöksellemme). Aina välillä itsekin kyseenalaistan itseni, kun pää natisee liitoksissaan Simon ja kahden kissan kanssa yksiössä napottaessa. Nyt kuitenkin jälleen muistan, miksi se oli mainio päätös. 

Lokakuu rynni taas niskaan niin kuin se aina tekee, halvaannuttaen ihmisen kaikesta puhdista ja jaksamisesta. Nykyään tekee mieli lähinnä syödä ja nukkua.Mikään maailman nukkuminen ei vie väsymystä, eikä nälkä lähden syödessä. Mieltä myrkyttää melankolinen apatia. Ei jaksa liikkua tai tehdä mitään muutakaan aktiivista. Vituttaa. Tietoisuus siitä, että tilanne helpottaa hyvällä tuurilla helmikuun lopulla, aiheuttaa pakokauhua. 

Silti pitäis kuulemma jaksaa käydä töissä ja vähän opiskellakin. Ja liikkua nyt kun se taas edes jossain määrin tämän selän kanssa on mahdollista. Ajatuskin lannistaa. En jaksa, en pysty.

Vaan ei auta. Täytyy keskittyä taas taapertamaan päivä kerralla. Onneksi on taas Rokumentti tulossa, niin on kivojakin asioita odotettavana. Lisäksi voin napsia D-vitamiineja ja haaveilla pariskuntien eroista, että saataisiin se asunto jo viimein. Sellainen, jonne se tähän vuodenaikaan harvinainen aurinko edes joskus kykenisi ulottamaan säteitä, etten ihan tukahdu tähän kurjuuteeni.

Onko jollain muuten kirkasvalolamppu? Toimiiko ne härpäkkeet?

Monday, 29 October 2012

Uudistuksen kaipuu

Vaihdoin taas ilmettä. Tällä kertaa jotain ihan muuta. Taustan tein ihan itte ja pohja on kaivettu tuolta Bloggerin valikoimista. Tykkään tästä hetki hetkeltä enemmän. 



Hetki hetkeltä vähemmän tykkään taas vaalituloksesta. Vaikka suosikkini vihreät ja vassarit ottivat torjuntavoiton (miks miekin käytän sotasanastoa vaalikeskusteluissa?) täällä Joensuussa ja kokoomukselta tipahti kaksi paikkaa, niin silti. Perussuomalaisten plus viisi paikkaa vihloo mieltä. Ainut lohdutukseni on, että tulos olisi voinut olla paljon pahempikin. Ei tullut jytkyä vaan oikeastaan eduskuntavaaleihin nähden tosi huono äänisaalis. 

Kuvakaappaus Ylen tulospalvelusta

Mielenkiintoista olisi tietää, ovatko persut mahdollisesti syöneet ääniä muilta puolueilta vai onko tuo paikkojen lisäys seurausta siitä, että persut innostivat edelleen näitä nukkuvia äänestämään - tällä kertaa kuntavaalirintamalla. Jälkimmäisessä tapauksessa vanhojen puolueiden äänestäjät olisivat siis siirtyneet nukkuvien puolelle, mikä on erityisen huolestuttavaa (ei sillä, etteikö persuihin siirtyminen olisi huolestuttavaa). 

Suurin häviäjä näissä vaaleissa oli siis demokratia. Mua ärsyttää, että näin huono äänestysprosentti ohitetaan lähinnä sivulauseissa ja olkainkohautuksella. Hesarin uutisanalyysista on pitkän artikkelin viimeinen lause suotu prosentille: 
 "Surkea äänestysprosentti, 58,2 prosenttia, muistuttaa puolueita siitä, että asioista pitää puhua niin, että äänestäjä ymmärtää."
Urpilainen perusteli tulosta vaaliväsymyksellä, millä toki varmaan on merkitystä jonkin verran, mutta ei kaikkea voi sen piikkiin pistää. Kiviniemi kehotti suomalaisia häpeämään. Itse voisin kehottaa politiikan tekijöitä häpeämään. Peiliin tuijottelu voisi olla paikallaan. Mikä edustuksellisessa demokratiassa on pielessä, kun äänestysprosentit vain tuntuvat laskevan? Mitä voisi tehdä, että ihmiset kokisivat tällaiset vaikutuksen keinot taas tärkeiksi? Voisiko vaikka arvoisa presidentti kuopata tavallisten asioiden kaivelun ja alkaa tosissaan miettiä, mikä on johtanut edustuksellisen demokratian rappiotilaan?

Koska jokin selvityshän tästä on tehtävä. Eikä pelkästään selvitys, vaan toimenpiteitä perkele. Demokratiassa ei ole mitään järkeä, jos melkein puolet kansasta unohtaa sen. 

Juhana mainitsi Facebookissa vaihtoehtoisista vaalien laskutavoista. Siirtoäänivaalitapa kuulostaa kyllä tosi mielenkiintoiselta. Homman idea pähkinänkuoressa on se, että äänestäjä voi laittaa useampia ehdokkaita suosituimmuusjärjestyksessä äänestyslappuun (mutta ei toki ole pakko). En uskalla selostaa tarkemmin, sillä tuolla Wikipediassa se on hienosti esitetty, mutta tässähän siis on taustaideana se, että hukkaäänet vähenisivät minimiin. Tämä myös voisi vähentää sellaista ajattelumallia, että "äänestäisin tätä tyyppiä/ puoluetta, mutta koska se ei kuitenkaan pääse läpi, niin äänestänkin tätä toista". 

En suorilta ja kritiikittä lähde tietenkään tätä liputtamaan, mutta tällaisia vaihtoehtoja olisi nyt enemmän kuin tarpeellista käydä läpi ja tarkastella tilannetta muutenkin analyyttisesti. Tämä järjestelmä tunnutaan otettavan ainoana oikeana mallina, vaikka maailma on pullollaan muitakin vaihtoehtoja. Ja kun homma ei pelitä, niin niitä pitää lähteä selvittämään. 

Jos jätit äänestämättä, niin miksi? Tai jos äänestit, niin miksi? Pitäisikö järjestelmää uudistaa?

Saturday, 27 October 2012

Myyntityön niksit

Minulla ois vinkkiä kaikille kosmetiikkamyyjille. Voitte vaikka tulostaa tämän työpaikan seinälle muistutukseksi. Ihan ilmatteeks saatte.

Vinkki: Kun myytte asiakkaalle sanotaan vaikka silmänympärysvoidetta, niin välttämättä paras taktiikka ei ole kommentoida sitä, miten kipeästi ne silmäpussit sitä voidetta kaipaavat. Ei kannata esimerkiksi sanoa melkein viidenkympin purkkia empivälle asiakkaalle, että "kun katsoo noita sun silmiä, niin (tähän säälivä hymy)... kyllä tää tois heti paljon apua niihin". Siinä voi nimittäin käydä niin, että jää purnukka ostamatta. Voi itse asiassa käydä jopa niinkin, että asiakas menee ostamaan sen purnukan toiseen kauppaan, ihan mielenosoituksellisessa mielessä.

Että terkkuja vaan sinne Joensuun Sokoksen kosmetiikkaosastolle! Oli kiva asioida, ei nähä.

Sunday, 21 October 2012

Juuret

Olen asunut yli seitsemän vuotta Pohjois-Karjalassa. Se on 28-vuotiaalle aika pitkä siivu elämästä, mutta vasta nyt olen alkanut tulla tietoiseksi siitä, miten eri puolilta Suomea tulevat ihmiset tuppaavat olemaan vähän erilaisia perusluonteiltaan. Tai siis tarkemmin sanottuna siitä ilmiöstä, mitä kutsutaan pohjoispohjanmaalaisuudeksi. Muita on toki helppo luokitella tiettyihin kategorioihin, mutta oman itsen arviointi on joskus vähän työn ja tuskan takana. 


Siskolla tällä viikolla käydessäni kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota siihen, miten sisko ja muut siellä alavilla mailla asuvat pyytävät toisiltaan asioita: annapa, haepa, kysypä, teepä, hoidapa. Vielä muutama vuosi sitten ihan varmasti käytin tuota vielä itsekin! Ekaa kertaa nyt hämmästyin sen sävystä - sehän on ihan kuin käskisi toista. Ei ihme, että olen ollut ihan pulassa ihmisten kanssa. (Nykyään osaan sanoa jo annaKKO, haeKKO, kysyKKÖ, teeKKÖ, hoidaKKO.)

Sen olen kyllä aikaisemmin täällä idässä huomannut, että täällä pitää rajoittaa suoraan puhumisen määrää. Ei täällä voi sanoa, että tämän asia on näin. Pitää sanoa, että sehän voi olla, että tämä asia saattaa olla näin. Vaikka se asia olisi näin. Toinen asia, minkä kanssa olen pulassa säännöllisin väliajoin. Ei ole tarkoitus kuulostaa kaikkitietävältä, meillä päin se puhumistyyli on vain sellainen. Säästetään rimpsuissa ja mennään asiaan. 

Säästämme ilmeisesti myös muissa asioissa. Muistan joskus kymmenen vuotta sitten, että yksi pohjoiskarjalainen kaverini kertoi, että aina, kun hän tapaa pohjoispohjalaisia, hän ottaa missiokseen saada heidät nauramaan ääneen. Siitä kuulemma tietää, että on oikeasti hauska kaveri. En ymmärtänyt juttua. Ainahan minä nauran ääneen. 

Paitsi että en.

Olen alkanut huomata, että tosi usein jonkun kertoessa huippujuttuja ajattelen, että hitto, onpas hyvä juttu hahhah. Ulospäin näytän kuitenkin siltä, että kuulin juuri tosi mielenkiintoisen jutun kulmahampaista. Ilmeisesti ääneen nauramisen ja haukotuksen ero on aika häilyvä mulle. 

Ilmiön huomaa kyllä, jos seuraa pohjoispohjalaisten keskusteluja. Kuivakoita lausahduksia, sarkasmia, vitsejä, tilannekomiikkaa - ja blank face. Tai siis kyllähän me nauretaankin, mutta vain keskimääräistä vähemmän. Miten mie huomaan tämän vasta nyt?

Pakko on toki myöntää, että nämä pohjoispohjalaisuudeksi määritellyt asiat ovat myös niitä, missä meidän perhe ja suku on oikein erikoistunut. Näkisitte ne kuivakat joulupöytäkeskustelut. Saati riidat. Niin ja tokihan miun erityisominaisuus on se, että olen lähes poikkeuksetta oikeassa. Että yritä nyt siinä sitte. 

Onhan tämä tietenkin aika hienoa, että on päässyt näkemään itsensä etäisyydeltä. Ehkä olen oppinut vähän avoimuutta. Ja kykyä tulla toimeen muidenkin kuin pohjoispohjalaisten kanssa. Ainakin välillä. Mutta ennen kaikkea olen huomannut, että kuulun johonkin. On aika vahva kokemus siitä, että olen ylpeä juuristani. Pohjois-Pohjanmaalla tulee heti sellainen olo, että on kotona. Ei siis sillä, että sinne tarvitsisi muuttaa takaisin. Mutta joka kerta on mukavampi mennä kylään. 
Maisemat kohillaan Pohjois-Pohjanmaalla

Liekö muut uuspohjoiskarjalaiset kokeneet samaa?