Thursday, 24 February 2011

Ennakkoluuloista

Istun junassa. Ennen muinoin kirjoittaisin näihin aikoihin päiväkirjaa, nyt näpytän blogia. Voi nykyaika. 

Halusin kertoa vain tapauksesta, jonka tapasin äsken junassa. Istun tällaisessa pienessä osastokopissa. Pidin vahvasti peukkuja sen puolesta, että saisin matkata kopissani ylhäisessä yksinäisyydessä - tämä matkaaminen tuntui rauhaisimmalta hetkeltä elämässäni pitkään aikaan. Joku Puma-logoilla verhoiltu jamppa tähän sitten kuitenkin Lappeenrannasta istahti. Ja tietenkin juuri sellainen jarno, jolla oli kaikki maailman asia just minulle. 

Aluksi vähän pelotti. Juttu lähti liikkeelle jostain Jokereiden pelaajien name droppingista ja UPM:n tehtaiden tuotantolinjoista. Älkää kysykö, en tiedä. Kun mainitsin, että olen töissä ylioppilaskunnassa, tuli kommentiksi "joo siis mä en oikeen tajuu sitä lafkaa". Ei kovin lupaavaa. 
Yhtäkkiä kuitenkin keskustelu otti takavoltin vasemmalle ja huomasin juttelevani teemoista kuten valtion palveluiden yksityistäminen on virhe, ei saisi venäläisten turistien takia pitää pyhäpäivinä kauppoja auki ja tuloerojen kasvattaminen lisää myös rikkaimpien pahoinvointia. Eivätkä yllä mainitut teemat edes olleet minun valitsemiani. Plus tyyppi oli sanavalmis ja hauska. Kaikkea sitä.

Syy, miksi kerron tästä täällä, on se, että voin joskus tulevaisuudessa tulla tänne muistuttamaan itseäni siitä, kannattaako ihmisiä tuomita ensinäkemällä tai -kuulemalla. Koska vähän nyt kerkesin tuomita.

Monday, 21 February 2011

Kerubi

Kerubi ja sitä myöten keikkaelämä on palannut kaupunkiin. Mie yritän vielä totuttautua ajatukseen, että on taas mahdollista nähdä bändejä täälläkin. Kalenteriin merkitty muistutuksen vuoksi ainakin Laitisen Jaakon väärät rahat, Hertseenit, Eläin ja Putro. Onhan noita muitakin. Ja jos ei keikkaloi, voi mennä tanssaamaan Lauantaidiscoon.Tykkään.

Eritoten arvostan sitä, että Kerubin yhteyteen avattiin myös ruokaravintola, Kerubin keittiö. Mie kun tykkään ruoasta kovasti. Tykkään sen tekemisestä, siitä puhumisesta ja etenkin sen syömisestä. Ruoka nivoutuu myös näppärästi elämäntyyliini ja luontoystävälliseen maailmankatsomukseen. Kerubin keittiö onkin ottanut sellaisen linjan, jota tällainen rehupupu arvostaa. Ei ole enää pakko valita sitä listan ainutta kasvisruokaa, vaan pääsee ihan valitsemaan monista vaihtoehdoista. Lisäksi raaka-aineissa pyritään paikallisuuteen. Ihan upea veto. 

Kaksi kertaa olen ehtinyt jo lounastaa tuolla. Lämmin suositus siis niillä perustein. Ja lihaa syövät työkaverini pitivät myös omista ruoistaan, joten hus Kerubiin syömään siitä!

Kun nyt meni näin hehkutukseksi, niin pakko todeta sama kuin Hannakin: Tuopin hinta saisi olla tuon viiden euron kipupisteen alapuolella. Lisäksi naistenvessojen lukumäärä (kuusi kappaletta 750 - 800 ihmisen ravintolassa) on aivan liian heikko. Muuta moitittavaa en pysty keksimään, vaikka kuinka miettisin.

Se ehkä ihan vähän arveluttaa myös, taipuuko paikka päiväkaljamenoon, kun päiväsaikaan avoinna on vain tuo keittiön puoli. Että tunteeko sitä olonsa idiootiksi, jos menee after workeille päivällistäjien keskelle? Jää nähtäväksi. 

Mutta kuten sanoin, parhautta ja ihanuutta silti koko talo. Lähitulevaisuuden haaveena (esim. Putron keikka tähän tarkoitukseen voisi olla mainio) on mennä Kerubiin syömään hyvin, juoda pari lasia viiniä ja siirtyä siitä katsomaan hyvä keikka. Kuulostaa noin niin kuin lähtökohtaisesti maailman parhaalta illalta.

Wednesday, 16 February 2011

Rumat pullat

Hässän hässän. Tämä on ensimmäinen päivä pariin viikkoon, kun on aikaa pysähtyä kirjoittamaan mitään (h)ajatuksia ylös. Tosin tämäkin onnenhetki syntyi vain armottoman mokailun tuloksena: jätin ilmoittautumatta perjantaiseen virkamiesoikeuden tenttiin. Tai siis luulin ilmoittautuneeni, mutta eipä siitä löytynyt todistusaineistoa Oodista. Ja koska kyseessä on oikeustieteet, ei mitään jälki-ilmoittautumisia sallita. Maailman huonoin karma tuon kurssin kanssa siis jatkuu. Vaan ehkäpä mie saan sen tentittyä viimeistään sitten, kun tenttiakvaariot otetaan täydellä pöhinällä käyttöön. Here's to hoping. 

Eilen purin tenttimokavitutusta leipomalla pullaa. Korvapuusteja tarkemmin sanoen. Vaikka ihan tykkäänkin leipoa, ei tuo pullataikina ole kuulunut bravuureihin, sillä jotenkin joskus nuorena neitona leipoessani sain siitä hiivaisen makuista. Ja jos kerran mokaa, niin eihän sitä uudestaan kannata koittaa, vai mitenkä se meni? 

Nyt kuitenkin ajattelin suruajan (+-8 vuotta) päättyneen ja tartuin haasteeseen. Korvapuustit ovat ihan ehdottomia suosikkeja, koska ensimmäiset mummulamuistot liittyvät mummun supermaukkaisiin korvapuusteihin ja niiden leipomiseen. Mummu laittoi meidät aina hommiin ja siinä sitten tärisevin käsin voideltiin puusteja ja ripoteltiin sokeria päälle. Ja huolimatta meidän tumpeloavusta niistä puusteista tuli aina aivan uskomattoman hyviä. Ja hyvänNÄKÖISIÄ. 

Toisin kuin siis noista miun tekeleistä nyt. 

(Saa nauraa.)

Siis onhan nuo HYVIÄ. Nam nam kaneli ja sokeri ja voi. Mutta voi nyt helvetti sentään. Miten se mummu ne teki? Pitääkö miunkin vääntää noita 30 vuotta ennen kuin alkaa näyttää samalta? Häh?

Mutta se on sentään hyvä, että leipoessa saa ihan tehokkaan vatsalihastreeninkin, kun naurattaa niin hitosti.

Ok, myönnän, että tuossa on ne karseimmat. Ja että lopuksi, kun siirryin helpompaan puustimalliin, onnistuin ihan vierasvarakelpoisesti. Mutku haluan osata sen vaikeamman. Pitää alkaa kiristää mummulta vinkkejä.

Monday, 7 February 2011

Muumit

Päivän Hesarin muumit:


<3

Sunday, 6 February 2011

Syökää kanaa!

Jonathan Safran Foer on kirjoittanut kirjan lihatuotannosta. En oikein tiedä, pitäisikö minun lukea sitä. Päätös kasvissyönnistä on toki tehty jo yli vuosikymmen sitten, joten ei pitäisi olla kamalasti tunnontuskia, mutta ei hitto, sydänhän siinä särkyy. Päästin itkun jo lukiessani Taloussanomien juttua aiheesta. Toisaalta kiinnostaisi aihe ihan kamalasti. Uskallusta on ehkä kerättävä jokunen tovi. 

No, jotain hyvää: päätös kasvissyönnistäni sai taas lisää vahvistusta. Olen ollut niin kauan lihatta, että en kovin aktiivisesti edes mieti enää eettisiä perusteita valinnalleni. Ne perusteet on käyty läpi 90-luvun puolella. On kuitenkin hyvä päivittää ajatuksiaan, ja sitä olenkin tehnyt monella elämäni osa-alueella viime aikoina. Tällaisen infon löysin esimerkiksi noista broilereista, joista Foerkin puhuu: Ross 508, omnom.

Hirveetä hippihapatusta nämä entryt nyt. Kevyempiin aiheisiin.

Kävin fysiossa ensimmäistä kertaa perjantaina. Pääsin samalle dudelle kuin viisi vuotta sittenkin, joten hyvällä pohjalla mennään. Tyyppi on tosi pätevä, tietää noin kaikesta kaiken ja on tosiaan tietoinen myös aikaisemmista vammoistani ja niiden hoidoista. Olen siis hyvissä käsissä. Kävimme läpi tämän nykyisen vammojen kirjon ja ensi kerralla alamme rukata tämänhetkistä salitreeniäni selkätehokkaammaksi. Terapeutti lupasi apua myös olkapääongelmaan, sillekin tehdään siis treeni. Jee!

Ja toinen jee, sain ajan ortopedille olkapääasioissa. Ensi viikolla siis lähdetään viimein selvittämään, mitä kaikkea kädessä on rikki. Röntgenissä näkyi luupainaumaa, saapa nähdä mitä muuta sieltä löytyy. Tulevaisuuden haaveena on, ettei tarvitse enää herätä öisin siihen, että olkapää on pois paikoiltaan. Tai että pesiskentällä palloa kiinni ottaessa käsi ei muljahda paikoiltaan. Tai että pystyy taas uimaan. Tai nostamaan käden pään päälle. Mitä näitä nyt on.

Tämä on ilmeisesti käsitykseni kevyistä aiheista.

Kevyistä kevyimpään: Ensi viikolla on parhaista parhain juhlameno, kun Kerubi avaa ovensa. Hieman huippua!


P.S. Miun piti tarkistaa, miten sana kevyt taipuu. Vähän aikaa sanaa tuijotettuani kaikki vaihtoehdot alkoivat kuulostaa enemmän kuin huonoilta. Keveistä, kevyistä, keveimpään, kevyimpään, kevyeimpään, kevyeyeygwgjeherbsään.